Voiko luovuutta standardoida – ja miksi niin pitäisi? | Petri Pitkänen

Luovuuden standardointi. Käsittämätön ajatus! Kolikon kaksi puolta. Miksi niin pitäisi tehdä? Voisiko siitä olla hyötyä? Tarkastellaan ensin käsitettä standardi.

Jukka Korpela kirjoittaa Datatekniikka ja viestintä -julkaisussa hienosti seuraavaa:

Standardi sanan laajimmassa merkityksessä voitaisiin määritellä jonkin organisaation esittämäksi suositukseksi siitä, miten jokin asia tulisi tehdä. Yleensä ‘asia’ tarkoittaa tässä jotakin laajahkoa kokonaisuutta. ‘Asia’ voi olla vaikkapa keittiökalusteiden mitoitus, verkkovirran jännite, lisäaineiden ilmoittaminen elintarvikkeiden pakkauksissa, päivämäärien merkitseminen tai C-ohjelmointikielellä tehdyt ohjelmat.”

Lisää hyviä määrittelyjä ja hyötyjä standardoinnista löytyy Wikipediasta. Muutama nosto standardin eli normin hyödyistä:

”Standardoinnissa yhteistoiminnan; systeemit ja organisaatiot (tieto, prosessit, valmistus, tuotteet ym.) voidaan liittää toisiinsa. Tämä taas mahdollistaa muun muassa erikoistumisen. Tuotteen osat voidaan valmistaa hajautetusti, kun kaikilla on sama yhdistävä standardi käytössä. Standardi yhdistää joukkoa toimijoita suuremmaksi, voimakkaammaksi toimijaksi.”

Voiko luovuutta standardoida ja miksi niin pitäisi? Kerron tarinan, joka herätti minut pohtimaan asiaa.

1200-luvulla eli fransiskaanifilosofi Roger Bacon (n. 1214 – 1294), yksi varhaisimmista modernin tieteellisen metodin puolesta puhujia. Hän oli optiikan kehittäjä, luonnontieteiden tutkija ja teologian uudistaja.

Keskiaikaisissa kirkoissa maalaukset olivat hyvin jäykkiä, yksitasoisia ja usein täysin käsittämättömiä tavallisille ihmisille. Usein niissä korostettiin valtaa ja hierarkiaa. Alueen ruhtinas esitettiin suurimpana persoonattoman ihmisjoukon keskellä. Kirkkomaalauksien sisällöstä vastasivat papit, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä geometriasta, perspektiivistä eikä optiikasta. Maalarit tekivät, kuten teologit määräsivät. Lyhyesti sanottuna: kirkkomaalaukset muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olivat kehnoja.

Roger Bacon tuli siihen tulokseen, että kirkkojen seinillä voisi maalausten kautta kertoa vahvemmin ja mieleen jäävästi jumalan sanaa. Tätä hän toivoi teologian uudistuspalossaan. Maalausten tulisi olla suoraan Raamatun kertomuksista ja niiden pitäisi herättää tunteita siten, että ne auttaisivat saarnaajia työssään. Jotta tällaisia maalauksia saataisiin kirkkoihin, toimeksiantajalla pitäisi olla käsitys mahdollisuuksista, maalarien riittävän päteviä ja tarinoiden luontevia. Bacon määritteli mitä odotuksia taiteelle olisi asetettava, nimesi teologit ja maalarit, jotka olivat riittävän ammattimaisia. Kaiken tämän hän kirjoitti Opus Majus -kirjassaan paaville. Kävi kuitenkin huonosti, sillä paavi Klemens, johon Bacon oli asettanut toiveensa, sattui kuolemaan ja hanke vaikutti unohtuvan. Vasta paavi Nikolaus tajusi sen merkityksen, kun sai kirjan käsiinsä. Hän korjautti Rooman Sancta Sanctorumin kappeliin kirkkomaalaukset Baconin metodilla. Maalaukset näyttivät siltä, että tapahtumat olivat tosiaan olemassa aidosti ja loivat yhteyden katsojiin.

Baconin ehdotuksen toteuttamisella oli erittäin suuri vaikutus länsimaiseen taidehistoriaan antiikin ajan jälkeen. Uudistuksen ansioista syntyi uudelleen katsontakanta, jonka ansiosta kuvan sisäistä ”totuudenmukaisuutta” voitiin mitata objektiivisin keinoin.

Tyyli omaksuttiin varsin pian ja maalaukset antoivat oppineille virikkeitä syvälliseen Raamatun tulkintaan ja tavallisille ihmisille ne esittivät asioita ymmärrettävällä tavalla.

Mukana hankkeissa oli eräs italialainen maalari nimeltään Giotto. Sama henkilö, jonka italialaiset ovat ”vaatimattomasti” nimenneet nykyaikaisen maalaustaiteen perustajaksi. Joka tapauksessa Baconin määrittelemä toimintatapa eli standardi levisi muihinkin kirkkoihin. Samaan aikaan renessanssi otti ensiaskeliaan…

Kaltaiseni historian harrastaja voisi äkkipäätä todeta, että ainakin tässä tapauksessa luovuus kannatti standardisoida prosessiksi.

Voisiko nykypäivänä tällaisesta toiminnasta olla hyötyä? Tätä normittamista on taidettu jo yrittää myös markkinointiviestinnän saralla. Muistan, että 1990-luvulla Mercum Fennica -niminen mainostoimisto hankki itselleen ISO sertifikaatin ja perässä seurasi muutama muu toimisto. Mitähän tuloksia nämä ”kokeilut” tuottivat? Nyt voitanee sanoa, että ei ainakaan mainonnan renessanssia.

Onko siis niin, että standardi, normi, on luovuudelle punainen vaate vai voisiko siitä joskus saada kelpo kumppanin? Kenties joku rohkea voisi sitä joskus kokeillakin. Miten se määrittely standardista menikään?

”Jonkin organisaation esittämä suositus siitä, miten jokin asia tulisi tehdä.”

Tämän kevään rehellisin bisneskirja Asmo: No Exit – Kuinka tapoin rakkaani ja muita tarinoita startup-maailmasta julkaistaan Luovan Laboratorion toimesta keväällä 2018. Ennakkotilaa omasi nyt täältä!

By | 2018-02-08T10:30:57+00:00 helmikuu 8th, 2018|Työ & talous|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm
Kirjoittaja toimii Creative Directorina Zeeland Familyssa, joka on Suomen laaja-alaisin porukka markkinoinnin ammattilaisia. Hän rakastaa Italiaa, haaveilee omasta viinitilasta, harrastaa taidenäyttelyn pitämistä kymmenen vuoden välein ja on toiminut kaksikymmentä vuotta yrittäjänä.

Jätä kommentti