Uusi alku kysyy avoimia silmiä, eikä ikää – Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa

Muistatko yläasteelta sen yhden luokkatoverin, joka tiesi miksi halusi isona? Jo 5-vuotiaana hän oli kiivennyt pahvilaatikoiden sisään, julistaen tulevansa lentokapteeniksi Chariots of Firen soidessa taustalla. Kaikki päätökset, jotka hän tulevina vuosina teki, rakensivat polkua tuota suurta unelmaa kohti, meidän muiden seuratessa sivusta sankaria. Jos olitte yhtään kuin minä, muistatte yhtä hyvin sen lievän kateuden piston toisen henkilön unelmasta. Miksi toinen näki majakan valon, kun itse loiskuttelit samalla merellä vielä pimeässä? 

Kasvoin tarinoiden maailmassa, minkä vuoksi minulle elämä on ollut pienestä pitäen yhtä suurta eeppistä seikkailua. Kiitäessäni alamäkeä pyörällä kuvittelin lentäväni tuulen mukana. Istuessani junan kyydissä, katsoen sateen piiskaamasta ikkunasta ulos, elämä tuntui monesti melankoliselta musiikkivideolta. Muistan jopa yltäneeni englannin kielen yo-esseessäni huippusuoritukseeni vain ajattelemalla taustalle riittävän mahtipontisen taistelumusiikin. Kaikesta tästä huolimatta elämä ei jakanut minulle suurta unelmaa nuorena, jotta olisin voinut tuntea kiintopisteen poltteen sydämessä. Kasvaessani aloin lopulta uskoa, että unelmat eivät ehkä vain olleet tarkoitettu minua varten. Oli järkevää alkaa ajatella tulevaisuudestaan kuin aikuinen, realistisesti.

Uteliaisuus on aina ollut suurin hyveeni ja pelastukseni elämässä. Jos maailmaa ei olisi osannut katsoa yhtä avoimesti, olisi minun järkevyystasoillani varustettu ihminen saattanut kasvaa kyyniseksi aikuiseksi. Hallitsemattomina avoimuudesta ja uteliaisuudestakin voi kuitenkin syntyä ongelmia. Aloitin monia asioita, mutta en kyennyt pysymään pitkäjänteisesti missään kiinni. Olin kuitenkin onnekas, sillä ensimmäinen elämäni selkeä kiintopiste ajautui tielleni jo 25-vuotiaana. Tammikuisena kylmän räntäisenä päivänä jouduimme poikaystäväni Jussin kanssa lukituksi erääseen huoneeseen Tallinnassa. Yhteinen draivi synnyttää oikeasti hyvällä tarinalla varustettu oma pakopeli ruokki tulevina vuosina syntyvää tarinoiden ja mysteerien maailmaa. Pakohuonepelit veivät meidät mennessään niin suurella voimalla, että nyt 3 vuotta myöhemmin Mysteeri löytyy jo viidestä kaupungista 18 pelin voimin.

Mahdoton saa muotonsa

Kukaan ei ollut kertonut, että omaan juttuun voi törmätä täysin sattumalta. Eihän perinteinen sankaritarina mene niin? Toisaalta, pakopelien suunnittelu ei olisi voinut olla pienenä unelmatyöni, koska koko alaa ei ollut olemassa Suomessa vielä 5 vuotta sitten. Siitä huolimatta se oli täydellinen työ minulle. Sain viimein hiekkalaatikon, johon sain rakentaa niin paljon ja erilaisia tarinoita kuin halusin. Vahingossa tai tarkoituksella olimme luoneet uteliaan ihmisen keitaan, mysteerin, jonka taakse kätkeytyi aina uusi tuntematon. Jokainen suljettu ovi odotutti takanaan jotain uutta ja ihmeellistä.

Mysteeri synnytti monta asiaa, mutta ennen kaikkea se kanavoi luovuuteni minussa yhteen suuntaan. Niin kehittyi myös itsevarmuus omaan tekemiseen. Luova itsevarmuus olikin varmasti se asia, joka alkoi viimein kutsumaan unelmaa luokseen. Vaatii tiettyä ajattelutapojen muutosta, että mahdoton alkaa vaikuttaa mahdolliselta. Viime keväänä jokin sellainen oli viimein kypsynyt, johon en ollut uskaltanut uskoa sitten ala-asteen. Se oli villiä, päätöntä, vaikeasti saavutettavaa… Kaikkea mistä äiti varoitti. Ihan unelmalle tarkoitettuja adjektiiveja! Järkevyys oli viimein alkanut antaa päässäni tilaa jollekin hienommalle.

Vaikka lyhyenkin ajan sisällä monen moni asia kiinnostaa ja innostaa minua vuorotellen, huomaan parhaimpien asioiden palauttavan minut aina takaisin sinne minne kuulun – tarinoiden pariin. Ala-asteella pakenin kiusaamista tarinoiden maailmaan ja löysin sieltä oman turvani. Tarina ei kyseenalaistanut kuka olet ja mistä tulet, vaan hyväksyi sinut mukaansa sellaisena kuin olet. Paon tarve oli niin suuri, että eräässä mielessä luinkin kotikuntani pienen kirjaston läpi ennen lukioikää. Kun olin riittävän vanha seikkailemaan kirjastoa pidemmälle, löysin graalin maljani elokuvista. Tähän päivään asti elokuvat ovat minulle kirjojen ohella yksi maagisimpia tarinan formaatteja. Ne ovat olleet niin lähellä sydäntäni niin pitkään, että en siksi meinannut huomata niiden viereen majansa tehnyttä unelmaani.

Unelmani on tulla elokuvaohjaajaksi.

Miksi unelmani ei löytänyt minua?

Mitä enemmän olen miettinyt elokuvaohjaamista, sitä useampi asia on loksahdellut päässäni kohdalleen. Välillä ihan naurattaa, kuinka hyvin nuo palaset sopivat yhteen! Siksi en ole voinut olla miettimättä ajoitusta: olisiko minun täytynyt tajuta tämä jo aiemmin? Mikä esti minua näkemästä asian, jonka parissa olen viettänyt niin suuren osan elämästäni?

Keksin kaksi toisiinsa johtavaa syytä, miksi päätöksessäni kesti niin pitkään:

  • Unelma oli liian lähellä minua
  • Kuuntelin liikaa muiden mielipiteitä, ollen liian järkevä

Tiesin todennäköisesti aina, että halusin tehdä töitä elokuvien parissa. Jos minussa siis oli jo tuo halu, niin miksen huomannut unelmaa? Koska siinä ei ollut järkeä, eikä monien mielestä ole edelleenkään. En siis halunnut nähdä sitä! Yhteiskunta ja läheisemme eivät odota lapsista taiteilijoita, vaan järkeviä, yhteiskuntaa tukevia kansalaisia. Minulla on aina ollut liikaa järkeä matkassa kuunnella muiden odotuksia minusta, samalla hiljentäen oman tahtoni. En myöskään usko, että olisin voinut tulla tähän pisteeseen oikoreittiä. Vaikka olisinkin, olisin 10 vuotta sitten ollut auttamatta liian raakile jahtaamaan tämän kokoluokan unelmaa. Nyt minulla on tunne, että olen tässä risteyksessä näillä tiedoilla, taidoilla, kokemuksilla, toiveilla ja ajatuksilla, tällaisena kuin olen. Jos en olisi kävellyt omaa polkuani tähän asti, en olisi tässä kohtaa yhtä minänä.

Kenelle unelmat kuuluvat?

Palataan alkuun ja luokkakaveriimme, joka tiesi miksi halusi isona. Hän on arkkityyppi sankarista, joka pitkäjänteisellä työllä pääsee vaikeuksien kautta voittoon. Hänellä oli tuolloin jo unelma, ja siksi elämän suuri elokuva tuntui olevan tehty hänestä. Se ei tuntunut olleen tehty meistä, koska emme tienneet 15-vuotiaina minne olemme menossa. Ilman unelmaa tunsimme olevamme vain sivuhenkilöitä suuressa, ympärillämme tapahtuvassa elämän draamassa. Tuolloin ajattelimme, että jos elämä olisi varannut meille suuren suunnitelmaa, olisi meidän täytynyt tietää se jo lapsuudesta lähtien.

Olimme kuitenkin väärässä. Kerron salaisuuden: unelmat eivät ole varattuja vain yläasteikäisille. Uudet alut kysyvät avoimia silmiä, eivät ikää. Nämä ihmiset todistavat, että koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa:

  • Laulaja Andrea Botticelli, asianajaja 34-vuotiaaksi asti
  • Muotisuunnittelija Vera Wang, taitoluistelija 40-vuotiaaksi asti
  • Kirjailija John Grisham, asianajaja 33-vuotiaaksi asti
  • McDonald’s System Incin perustaja Ray Kroc, ovelta-ovelle -myyjä 52-vuotiaaksi asti

Olisiko jo sinun aikasi aloittaa?


Tilaa Luovan Laboratorion parhaat artikkelit suoraan sähköpostiisi

2 kommenttia

  • Gogo

    Mahtavan hyvä kirjoitus! Jatkan vielä ihan pikkuisen tuota listaa:

    – Kirjailija Raymond Chandler, monella alalla 50-vuotiaaksi asti.
    – Kirjailija Annie Proulx, toimittaja 57-vuotiaaksi asti.
    – Kirjailija Henry Miller, sekatyömies ja haaveilija (tai kirjoittamaton kirjailija) 45-vuotiaaksi asti.
    – Kirjailija Giacomo Casanova, seikkailija 50-vuotiaaksi asti.
    – Laulaja-lauluntekijä Veikko Lavi, työläinen 56-vuotiaaksi asti, jolloin varsinainen kestävä musaura alkoi.

    Enemmänkin näitä taatusti on, mutta muuta ei tule nyt mieleen. Olisin halunnut löytää enemmän naisia tuohon:)

    Vastaa
  • "Ei-minkään" osaamisen jalo taito – Oman osaamattomuutensa myöntäminen pudottaa painon harteilta – Luova laboratorio

    […] Viime artikkelissa kerroin unelmastani tulla elokuvaohjajaaksi ja kuinka vaikea minun on ollut haaveilla siitä. Ulkoisia haastajia suurempia ovat olleet sisäiset solmut. Tärkein oli heti alkuun oman egoni laittaminen kuriin. Minussa on sisäänkoodattuna melko iso annos daydreameriä, mikä välillä tarkoittaa sitä, että saatan onnistuneen ensiaskeleen jälkeen visualisoida itseni lopputulokseen liian tehokkaasti. Useammin kuin kerran nahka on myyty ennen kuin kaadettava karhu on edes ollut paikannettuna. Vaikka olenkin ohjannut monia pakopelejä, en voi osoittaa paperilla olevani kokenut elokuvien, tai edes videoiden ohjaaja. Audiovisuaalinen taitoni on monilla mittareilla liki nolla. Unelman saavuttamisessa liika itsevarmuus omasta osaamisesta tulisi lyömään lopulta sormille. Aivan alkuun minun oli siis päästävä sinuiksi sen kanssa, että en osaa mitään. […]

    Vastaa
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top