Työhuone // Ranskansuomalainen kuvataiteilija kertoo elämästään Orléansissa

Kierrän avainta lukossa.

Sitten toisessa.

Takorautainen kello helähtää, ja musta, raskas metalliovi avautuu vanhan talon sisäpihalle antavalle verannalle. Valo on kirkasta harmaata. Tosikkomaista, kuin se talvipäivänä on.

Avaan huoneeni oven ja laitan takin ja saappaat kuivumaan patterin yläpuolelle.

Sisällä on viileää ja kosteaa; olen tänään ensimmäinen.

Kirjansitoja Nathalie on kääntänyt illalla lähtiessään termostaatin alle viiteentoista asteeseen, ja kaasupönttö pamahtaa juhlallisesti käyntiin, kun kierrän nappulaa yhdeksääntoista. En ymmärrä kaasupöntöistä mitään, ehkä se räjähtää jonain aamuna.

Eväät keittiön pöydälle, ja kahvi tippumaan. Vaihdan ylleni työasun.

Farkut ovat panssaroituneet kuivasta, paksusta maalista, villapuserosta voi arvata, että se oli joskus sahraminkeltainen. Tossujen alkuperäisestä väristä ei enää mitään vihjettä näkyvissä. Laitan vielä raidalliset säärystimet, sillä lattia on kylmä. Glamour on kolmas nimeni.

Lämmitän käsiäni ja pesen työvälineitä kaikessa rauhassa kuumassa vedessä keittiön tiskialtaassa. Monen kokoisia siveltimiä ja turvonneita, ja jo harmaiksi muuttuneita pesusieniä, sekä pari vesiastiaa. Pesurituaali on tärkeä, kuten kaikissa alkuperäisuskonnoissa. Kaadan kahvin vihreään mukiin.

Ovessa roikkuva kello kilahtaa, joku toinen tulee töihin.

Näin aikaisin se on yleensä Nath. Béatrice tulee aina myöhemmin. Hän on eläkkeellä ja nukkuu aamuisin pitkään, koska bailaa yöt.

-Salut, ça va? 

-Oui, et toi?

Nathin ääni on kullanruskeaa ja tummaa punaista, hopeanvärisiä huippuja ja välillä karheita tupakantumppeja. Siitä kuulee heti aamun ensimmäisestä fraasista, mitä hänen rakkauselämäänsä kuuluu. Joskus on parempi olla kysymättä. Hän nauraa paljon ja usein, paukuttelee ovia ja kolistelee astioita, ja tulee selvästi äänekkäämmäksi aina kesää kohti. Ranskalaiset ovat sillä tavalla jännittäviä, mutta enimmäkseen vaarattomia. Kaikkeen tottuu, ja sitten on korvatulpat.

Itse olen vaatimaton tarkkailija ja pyrin pitämään yllä salaperäistä, pohjoista imagoani. Onnistun mielestäni hyvin. En ymmärrä, miksi Nath kutsuu minua pöyhkeilevällä nimellä la reine de Finlande – Suomen kuningatar – ja pyörittelee silmiään.

On aika istua vinosti klenkkaavaan sohvaan ja tarkastella siitä, mihin eilen jäin.

Kuva: Eric Millet

Olin valmistellut näyttelyä usean kuukauden ajan, ja suurikokoisia teoksia alkoi pinoutua silloisen asuntomme seinien vierille. Maalasin pitkiä päiviä sinänsä tilavan ja valoisan olohuoneen kulmassa, mutta tila pienentyi sitä mukaa, mitä enemmän valmista väripintaa syntyi. Tauluja nojaili kaikilla vapailla seinämetreillä. Olohuone alkoi muistuttaa varastoa.

Ahdistuin. Söin, nukuin ja heräsin joka helvetin aamu työpaikallani.

Päässäni ei ollut enää yhtään tilaa, eikä pian kodissanikaan.

En tiennyt miten aloittaa työhuoneen etsintä.

En tuntenut uudehkossa kotikaupungissani vielä juuri ketään, vain muutamia taiteilijoita. Puhuin ja kirjoitin jo ranskaa niukahkolla sanavarastolla, jota kartutin parhaani mukaan katsomalla vanhoja, ranskaksi dubattuja Hercule Poirot -jaksoja. Murhasanastoni ei ollut hassumpi, mutta ei sillä kovin nopeasti uusia ystäviä hankittu.

Eräänä päivänä maalaus ei sujunut enää lainkaan. Koko aamun olin tehnyt täyttä paskaa.

Kävin pitkäkseni, ja aloin tuttuun tapaan unelmoida työhuoneesta; haavekuva oli suloinen pakopaikka, joka löysäsi lähestyvän näyttelyn alati kiristyvää pakkopaitaa.

Useimmiten ajattelin läheistä teollisuusaluetta, jonne pääsisin helposti bussilla. Ehkä tyhjäksi jäänyt halli, ehkä autotallimainen tila. Voisin maksaa pientä vuokraa, maalata sisäseinät valkoisiksi ja laittaa kunnon valot. Kunhan olisi sähköt, vesipiste ja mahdollisuus lämmittää jotenkin talvella. Lumoavan karua, omaa rauhaa ja tilaa.

Tällä kertaa en kuitenkaan nähnyt mielessäni sinisiä aaltopeltiseiniä ja maalaustilaa.

Sulkiessani silmäni näinkin itseni lähtemässä töihin, tiettyyn suuntaan kävellen. Siis kävellen, kohti kaupungin keskustaa, tarmokkaasti syyssaappaissa ja siten siis aivan väärään suuntaan, kuin noissa autotallifantasioissani. Eihän tässä lähellä ole kuin pieniä, vanhoja pitsiverhomummoloita ja joku marketti. Ylitin kadun, ohitin tutun ravintolan ja jatkoin matkaa parin sadan metrin verran – ja sitten kuva katosi. Se oli niin kirkasta ja selkeää kuin pätkä filmiä.

Mielessäni loksahti jotain kohdalleen, ja laadin saman tien niukalla ranskallani työhuoneen etsintäkuulutuksen. Lähetin sen niille harvoille kontakteille, joita olin onnistunut hankkimaan. Myös kaupungin silloiselle kulttuurivaltuutetulle, joulupukkimaiselle sedälle, jonka olin tavannut erään näyttelyn yhteydessä.

Seuraavana päivänä kaupungin yllä muhi muhkea, helteinen ukkosmassa, kuten keskikesällä täällä Loiren mutkassa usein muhii.

Puhelin soi.

Epävarma, hyvin hento naisääni, joka kertoi saaneensa ilmoitukseni ystävänsä, tuon säilykeanjoviksia syövän joulupukin kautta.

Rouva Béatrice ehdotti tapaamista; hän oli vastikään päättänyt tehdä perimästään talosta muillekin avoimen ateljeen, koska maalaa itse sen ullakolla. Hänellä olisi vapaa työtila, mutta vasta vähän syksymmällä, sillä taloa piti vielä remontoida, jotta siellä voisi tehdä töitä.  Kirjoitin osoitteen ylös ja sovimme tapaamisen iltapäiväksi.

Puhelun jälkeen etsin osoitteen kartalta, vaikka arvasinkin jo.

Sitä saa mitä tilaa: Se oli täsmälleen siinä, mihin näkemäni lyhytfilmi loppui.

*

Päässä on nyt tilaa, mieli on aamun tyyni. Olen ennenkin onnistunut kutsumaan elämääni täsmäonnenpotkuja, mutta tämä on enemmän. Työhuoneeni, vanhan asuintalon entinen olohuone kääriytyy lempeäksi pesäksi ympärilleni. Vanhat valurautapatterit ovat jo lämpimät. Suuria maalauspohjia on kolme työn alla, ja ne hallitsevat näkymää sohvalta katsottuna. Nostan yhden keskeneräisistä takanreunukselta lattialle, kiristän polvisuojat ja asetun polvilleni sen vierelle.

Nath on sulkenut oman huoneensa oven, ja soittaa taas Dionne Warwickin greatest hitsejä. Hän laulaa kovaan ääneen mukana: I never fall in love again. 

Kaapaisen paksua, kiiltävää maalia sormiini ja ryhdyn työhön.

(Artikkelin kansikuva: Marissa Tammisalo)


Tilaa Luovan Laboratorion parhaat artikkelit suoraan sähköpostiisi

5 kommenttia

Back to top