Työhuone, osa 3 – Jos inspiraatio on halua, luovuus on lujaa tahtoa

Työhuoneella on tiistai-aamu. Maanantait ovat yleensä hyviä päiviä aloittaa uusia teoksia, niin eilenkin. Tuijotan kahvini takaa keskeneräistä.

Levittelin ensin kaarevasti antaumuksella paria eri okraa, sitten pystysuoraan vasempaan laitaan mehukasta mustaa, sitten alaosaan syvää merensinistä. Nyt tekisi mieli rikkoa harmoninen syvä haikeus jollain rivolla, räikeällä pinkillä, tai jollain pastellisävyllä, joka pistäisikin koko paletin röyhkeästi uusiksi.

*

Inspiraatio on täyteläinen, herkullisen energian tunne, hyppysiä poltteleva oivallus, jonka on pakko purskahtaa ulos tekemisenä.

Luovassa ammatissa tuo kullanhohtoinen tunnekimpale ei kuitenkaan riitä polttoaineeksi, sillä se on kulutettu äkkiä loppuun.

Sanana inspiraatio on kokenut taideammatissa arvonlaskun, ja ymmärrän hyvin miksi. Puheessa inspiraatio yhdistetään helposti lähes mihin tahansa hieman ruutinista poikkeavaan toimintaan. ‘Keskellä yötä tuli inspis leikata otsatukka ja sitten siivosin vielä keittiönkaapit!’

Inspiraatio iskee keneen tahansa, ja milloin vain. Yhdeksänkymmentäluvulla oli muodikasta määritellä itsensä luovaksi hulluksi, jos puki päälleen kuviolliset housut, osallistui leikkimieliseen tv-visailuun, ja otti inspiraatiopäissään vielä carpe diem -tatuoinnin.

Mutta inspiraatio, kuten muutkin tunteet ovat arvaamattomia ja ailahtelevaisia.

Ne lepattavat aikansa ja sitten sammua tyssähtävät kuin sokerihumalaiset, itsensä hikipäisiksi riehuneet lapset. Viimeistään seuraavana aamuna tunne on laantunut, ja se tuntuu pienemmältä, vähintäänkin haalealta, ehkä vähän naiivilta, jopa nololta. ‘Mitä minä oikein ajattelin ?’ On inspiraatiokrapula.

Inspiraatio, eli tunne ei riitä kokonaisen ammatin alustaksi, vaikka taiteilijuus onkin suurelta osin itsen pohjattomasta kaivosta ammentamista. Inspiraatio pitää osata jatkojalostaa pitkäkestoiseksi luovuudeksi. Pyrähdyksestä pitkän matkan juoksuksi. Spontaaniudesta kärsivällisyydeksi ja sinnikkyydeksi. Ideasta lopputulokseksi.

Tässä kohdassa luovalta ammattilaiselta kysytään ammattitaitoa :

uudelleenhuumaantumisen, haltioitumisen, itsensä huiputtamisen kykyä.

Sitä, että pystyy kääriytymään tunteeseen uudelleen sen tuntumatta teennäiseltä.

Kykyä kieppua siinä dervissin tavoin, kunnes kiertyy kokonaan sen sisään, hengittää siihen uuden elämän, ja kysyä sitten : mitä minä tällä nyt teen?

Tarkastelee sitä kriittisesti : onko tässä jonkin uuden siemen, kiinteä ydin? Kestääkö tämä tarkastelua ? Muovausta, vääntöä, venytystä, vatkausta, hajalle repimistä ja uudelleen kasaamista?

Kestääkö tämä aikaa ?

Jos tänään janoankin aimo annosta okrankeltaista mäiskettä ja vähän hentoa mustansinistä hipsuttelua, on osattava myös lopettaa ajoissa. On nähtävä horisontti, tai ainakin uskottava sen olemassaoloon tunnemylläkän takana, ja tiedettävä, milloin kankaalla kuivuva raaka alku on syytä jättää rauhaan. Käännettävä se vaikka pois, jos pelkää hekumoivansa sen piloille äkillisen inspiraation sokaisemana.

On siis pystyttävä pitkittämään nautintoa, jätettävä kyteviä hiilloksia, uusia mahdollisia suuntia seuraavallekin päivälle. Annettava sille aikaa ja tilaa.

On myös osattava tunnistaa väärä suunta, ennen kuin tekee virheliikkeen, tai vielä pahempaa, kun huomaa toistavansa tutuinta, helpointa kaavaa.

On uskallettava joskus rikkoa kaikki.

On myös erityisesti siedettävä keskeneräisyyttä. Sitä, ettei inspiraatio, se alullepaneva ajatus vienytkään alkua pidemmälle, ettei jatkoa vielä näy, eikä loppusuorasta ole mitään merkkejä.

Että tässä on vielä monta mutkaa. Ehkä se oli ehkä alunperinkin valheellinen, umpikujaan ajautuva idea, mutta päättää silti tehdä siitä jotain.

Jatkaa, vaikka ei tiedä, saako työtä koskaan loppuun.

Ja on osattava lopettaa ; sanoa että tämä on valmis, nyt on hyvä, annan sen nyt jäädä näin.

Ja hurmaannuttava lopputuloksesta vielä kerran.

Se on luovaa työtä, eikä sitä yksinomaan tunnehulinan voimalla tehdä.

*

Taulu makaa matolla, katselen sitä ylhäältä.

Säädän suihkepullon suuttimen niin, että se kostuttaa kankaan tasaisella, ohuella sumupilvellä. Eilen olin okran sävyjen lumoissa, nyt pystyn tarkastelemaan niitä ainakin käsivarren mitan päästä ; tuon kohdan säilytän, tuo saa mennä. Mustaa on vähän liikaa, vai onko ? Ehkä tummaa violettia tuohon.

En halua pilata tätä hätiköimällä.

Nathalie tulee pienestä kirjansitojan kammiostaan, ja menee työhuoneeni läpi ulos aamupäivän ensimmäiselle tupakalle. Emme puhu tänään. Hän on viime syksystä alkaen kokeillut sähkötupakkaa, purukumeja, sekä hypnoosia, mutta toistaiseksi hän näyttää pitävän eniten menthol-savukkeista.

Nathilla on Yann Tiersen -päivä, ja hän näyttää entistäkin pienemmältä, siltä kuin leijailisi jossain muualla, seepianvärisessä aikakuplassa. Ehkä minunkin ulkoinen olemukseni muuttuu, kun kieputan itseni luovaan tilaan.

Etsin maaliputkilokasasta tummia violetteja.

Tai hei, ehkä sittenkin Venetsian roosaa.

Tässä kohtaa muistan aina erään väripsykologian määritelmän vaaleanpunaisesta, joka väittää tuon niin kovin suloisen ja lempeitä tuntemuksia puoleensavetävän värin ilmentävänkin tukahdutettuja aggressioita. Että pinkit ovatkin kapinallisia kauhukakaroita, rääväsuisia riidanhaastajia, viattoman puhtaan valkoisen helmoista pilkottavaa, taltutettua raivon punaista. Ehkä se sitä onkin, sillä tässä yhteydessä vaaleanpunainen ei näytä yhtään asettuvan okran, sinisen ja mustan läikittämään seesteiseen alkuasetelmaan, ja ryhtyy heti tappelemaan tilastaan.

Hello Kitty, let’s fight ! Kuka muka sanoi, että tämän piti olla helppoa ?

1 kommenttia

  • Mona

    Ihanan iloittelevaa tekstiä siellä näpytellään! Tulee väkisinkin hyvälle tuulelle moista lukiessa ja jostain syystä tekee mieli mennä ja tehdä itse jotakin vähän mahdotonta ja sopivasti irrottelevaa tämän toimistotyön vastapainoksi. Taidankin lopettaa tältä päivältä ‘vot.

    Vastaa
  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top