Jonkinlainen rakkauskirje Suomelle: Pieni, outo maa ja yhdessä täällä eletään

Kun ajattelen kotia, mietin ihmisiä ja sinisyyttä. Näen saaren ja valot. On aika hiljaista. Hyviä on kuvat, ajatukset. Se maa.

Rakastan kun on se, että kesäisin tori ja siellä vaunu, josta lihapiirakoita. Enkä ikinä syö, koska ei me enää lihaa. Mutta se ajatus ja myyjät. Asiakkaat myös.

Suomi on rauhan maa. Suomi on rehellisyyden ja syvän viisauden. Se on joku taika. Mennään ja mennään huolella. Naapurilta jos kolaa lainataan, saa takaisin. Eikä tarvi monesti liikaa puhua. Saunassa nyt varsinkaan. Mutta voi kertoa jos haluaa, niitä tärkeitä.

Kun ajattelen kotia, mietin kuinka porot nuolee suolaa jäisellä tiellä. Kauppahallista saa riisipuuroa ja lohikeittoa, eikä osaa millään päättää, kumpaa tällä kertaa tilaisi. Kesällä on mökki, nuotio ja aurinko, joka ei koskaan laske tai laskee vähän mutta nousee uudelleen. Joku ehkä solisee tai kohisee ja aina sopivaan ääneen. Kesä on aina sopiva, mutta lyhyt!

Kesästä kun puhutaan, on muistoja. Miltä tuoksuu se yksi kasvi, kun metsässä kävelee ja kämmenellään niitä mennessään vähän hipaisee. Kämmen tuoksuu kohta. Siinä on neulasia. En muista sen nimeä, se on aika matala ja vihreä. Jos et sitä tiedä, niin tiedät varmaan sen metsän. Joku tuoksuu ja onnekkaalla on makuja, sininen tai punainen, jos sattuu oikeaan aikaan. Toisilla on festarit tai grilli pihalla.

Ja sitten Vesa-Matti Loiri laulaa Eino Leinoa. Miltä se tuntuu, kun se laulaa ja kun ajaa autoa Lapissa. Kesäisiä roadtrippejä pohjoiseen ajattelen. Pohjoiseen, jossa kaikki on niin kuin ei missään muualla. Revontulet joo ja tunturit, mutta myös se elämä. Että aurinko nousee seuraavan kerran tammikuussa, kerrotaan. On neljän tuulen hattu ja kuksa. Ja ne ihmiset. Valo ja pimeä vaihtelee. Ettei semmoista missään muualla.

Junassa sitä mennä istutaan, ehkä siinä joka myöhästyi ja josta kaikki somettaa. Kyllä nykyään voi jo vieruskaverille hymyillä. Ainakin, kun konduktööri murjaisee. Joku sammuu ravintolavaunuun ja Helsingin päärautatieasemalle saapuessa tuoksuu edelleen kuin kylä, huvipuistossa tuoksuu terva, Porvoonkadulla kahvipaahtimo ja kotona aina vaan paperitehtaalta.

Hiihtämään ja puikkelehtii hän kuusien ynnä muiden välistä. Yksin on, koko metsä. Hanki kestää. Se on kevät, muttei vielä liian pitkällä. Ehkä tarttuu vähän väriä, hanki on peili, järven jäällä pilkkii joku tai ehkä vain hengittää kairatulla reiällä. Hiljaiset ihmiset, pakkasen opettamat. Siellä on raikas – joka mies saa vapaasti lumikengillä tai ilman. Metsänomistaja kaataa termarista, jos kohdataan. Ja niin, ei enää sanota mies, nainen, vaan kaikki henkilöitä.

Keltaista ja vihreää, se tulee vielä mieleen kesästä. Ne niityt ja kaikki mikä on niin herkkä, aavistaa aina talven tulevan, vaan silti kasvaa. Koivu arvostaa kukoistuksen hetkeä ja lainaa mahlaa, leinikit ja muut aina uudelleen. Tulee syksy, tulee talvi, tulee kevät… Luonto on viisas ja jotain kai se puhuu näillä sykleillään. Kontrastit ne on ja monia. Että enemmän värejä kuin meidän juroissa mielissä, ruska ja juhannus nyt ainakin.

Ne yhdet unohdin mainita. Ne on oranssit. Kuka jaksaa mennä ja kerätä. Siellä voi karhukin olla, muttei tahallaan. Vastaantullessa ei pidä leikkiä kuollutta, vaikka ekaluokalla sanottiin. Ne rohkeat kerää ne ja jotka kestää sääskiä. Äitit ne on yleensä. Meidän äitit on niin, ettei uskalla sanoa. Karhutkin varmaan kunnioittaa. Ja joo, ne on lempeitä.

Rauhallinen kansa, rehelliset. Jotain ymmärtänyt. Pakosti melankoliaa. Mutta kyllä niitä naurattaa. Tiedät sedän, joka naljailee ja ne hohottavat tädit, ei tarvi edes perseitä olalla. Pakko nauraa niin perkeleesti, että sekin tehdään kunnolla.

Alkoholista on puhuttu jo liikaa, sitä on juotu liikaa. Mutta ei ne nuoret enää, ne on fiksuja. Voidaan edelleen kuunnella Juicea ja masentua, mutta selvinpäin. On niitäkin jotka syrjäytyy, niitäkin jotka niitä auttaa. On puutteita, mutta onko vähemmän kuin muualla.

Ne menee, ne kulkee jotenkin yhtenä. Että vaikka muualla tapaa, on moi. Tavallaan kiva, vaikka vähän hävettää. Se on se sana, jota ei missään muussa kielessä. Väärin sandaalit tai se olemus. Joo, myötähäpeä.

On taidetta, sitä on. Ja se sivistys. Metsästä tulleiksi vähintään Einsteinejä. Kaikki kouhottaa siitä sodasta, mutta Pisalla tätä maata varjellaan. Tiede on ja tieto, mutta muihin verrattuna vielä jotain. Onko se joku metsäläisten viisaus kai?

Sympaattista, niin sympaattista. Kansa jonottaa, se on vaan se kerma. Mutta hienoja tehneet. Varmasti meille hyvää, kun veljiä ja siskoja ollaan. Että kaikkien menestys. Että ne verorahat sataa yhteiseen laariin ja kustantaa teidän Pekalle hammasraudat. Joku peli tai teknologia, ne insinöörit säätää. Antaa poikien pelata, pysyvät poissa pahanteosta. Menevät vielä Piilaaksoon ja pitsaavat maailmankartalle.

Se on se päivä nyt, että jonossa mennään ja sitä katselee. Kansa seuraa ruutua kotona. Ympärillä on ne kaikki, joista tässä jo mainittiin. Ja nekin melkein kättelee, jotka seuraa. Kaikki ne 5 miljoonaa me. Ympärillä kuuset, männyt ja lunta. On siellä muutakin. Pimeässä sisukas kansa yhdessä kättelee. Hiljainen kansa juhlii hiljaa. Se on arvokasta ja oudon juhlavaa. Meillä on se hiljainen kaunis, tavallaan lanka. Kaikkien kädet siinä kerällä. Pieni maa, yhdessä täällä eletään.

By | 2017-12-06T18:49:13+00:00 joulukuu 6th, 2017|Elämä & hyvinvointi|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm

Luovan Laboratorion 1/2 perustaja. Yrittäjä, kirjailija, ex-juristi, ex-viestintäjohtaja, ex-jalkapalloilija, ex-reppureissaaja, ex-ekspertti monessa erilaisessa asiassa ennen kuin tajusi olevansa enimmäkseen vain aika ex-ynyt ja hämmentynyt koko elämästä. Vähän erakko, vähän nörtti, silti ihan ihmisrakas. Etsii merkityksiä. Tahtoo haltioitua. Usein nauraa.

Jätä kommentti