Solekko nyhjästä tyhjästä | Maria Paldanius

Tämän tiedän autosta: se on Kia, oikein kiva ja väriltään punainen. Rekisterinumeroa en muista ja ajettuja kilometrejä en tiedä. Oliko muita (yhtä tyhmiä) kysymyksiä? ”Tuolla (heilauttaa kättään laajassa kaaressa edestä taaksepäin) on virkistyspiste. Sieltä saa kahvia.” Noudatan kehotusta veisaten viis autoliikkeen poikien silmienmuljauttelusta selkäni takana. Löydän kohteen kuin kartalta pisteen, joka merkitsee: tähän olet (elämässäsi) tullut. Olet karttapallon pintaa pitkin pisteestä toiseen pyrkivä piste. Tämä nimenomainen piste tarjoaa lehtiä, TV:n ja rommicappucinoa. Ensivaikutelma: on sitä tympeämpiäkin työpisteitä nähty.

Vain kolme tuntia aiemmin keskustelin etätyöhön ja etäjohtajuuteen erikoistuneen asiantuntijan kanssa niin kutsutun neljännen teollisen vallankumouksen mukanaan tuomista muutoksista. Tärkeysjärjestyksen kärkeen nousi paikkasidonnaisuuden väheneminen työelämässä. Ekspertin mukaan ilmiö korostuu etenkin hallintoaloilla, erilaisissa tietotöissä ja johtamistyössä (joihin itselläni, jonkin sortin luovan alan ameebana ei varsinaista kosketuspintaa ole). Mutta jokin siinä resonoi. Vasta haastattelun jälkeen älysin, mikä: asialle enempää painoarvoa antamatta, olin haastatellut etäasiantuntijaa etänä. Ja mikä päräyttävintä, päädyin kirjoittamaan juttua neljässä eri pisteessä: kotona, koululla, Coffee Housella ja autoliikkeen odotustilassa.

”Hei, saitteko mukaanne pölykapselit ostaessanne tämän auton meiltä viime keväänä?” raspiääni (joka johtuu äänihuulten yläpuolella sijaitsevien taskuhuulten värähtelystä) palauttaa minut etäältä tämän hetken tuntumaan. Ukkeli hieroo pahkamaisia käsiään yhteen ja maiskuttaa huuliaan kuin noituen. Vastaan kiertäen: ”Voin soittaa miehelleni töihin ja kysyä siltä.” Kaivan jo puhelinta taskun pohjalta (hakaneulojen, konvehtikääreiden, mustekynien, muistilappujen ja purukumijämien seasta), mutta kärsimättömälle ajallemme uskollisena ukko huitaisee kädellään ilmaa (tällä kertaa takaa eteenpäin), iskee kämmensyrjänsä vahingossa seinänkarmiin ja naureskelee menemään. Whatever. Nostan läppärin pöydälle ja näppään TV:n volyymit kaakosta luoteeseen. Tuulella vaihtuu suunta, toosalla kanava ja korvienvälisillä taajamilla taajuus.

Suljen hetkeksi silmäni ja hengitän intialaisten gurujen neuvoja noudattaen oikeasta sieraimesta sisään ja vasemmasta ulos ja toiseen suuntaan (rinnastus guruihin ja Intiaan lienee siinä mielessä perusteltu, että olen viettänyt puolisen vuotta Intiassa pääasiassa joogaten, meditoiden ja väliin vähän turhankin henkisissä laaksoissa liukastellen). Hengittäminen auttaa (gurujen oppien vastaisessa) tavoitteessani etääntyä tästä hetkestä ja päästä työn alla olevan tarinan tasolle. Mieleni onnistuu mitätöimään miljöön puutteet ja tavoittamaan uuden, tuoreen ja kirkkaan fokuksen ah niin luovan ja oi niin tärkeän (kenties maailman tärkeimmän) kirjoitustyön äärellä. Niine kuviteltuine mielenrauhoineni avaan keskenjääneen dokumentin.

Blancolla, persoonattomalla pohjalla haastattelemani asiantuntijan tarina alkoi aamuisella hyppytunnilla elää omaa elämäänsä. Tuijotan ruutua pupillit yhtä blancoina kuin tyhjä kanvas (joka on yhtä kuin elämä). Tarina kulkee ihan utopistisella ulapalla. Luen tekstiä ääneen. Yritän pysyä kärryillä ja raiteilla, mutta ajatus karkaa. Kadotan punaisen langan ja pisteen, jossa ollaan (niin missä ollaan ja olenko minäkin siellä?) Tämän hetkisessä mielentilassani en jostain syystä tavoita aamuisen ajatuksenlentokoneeni reittiä. Mikä on tämä tila? Tekikö autoliikkeen (mahdollisesti ongelmallinen, ei homeinen, koska hometta ei saa sanoa) sisäilma tepposet aivokemialleni ja tietyn tyyppistä aivokemiaa vaativalle luovuudelleni? Miksen nyt tavoitakaan sitä ulkopuolista voimaa ja vielä aamulla ulottuvillani ollutta lähdettä, josta joidenkin luottolähteiden mukaan luovuus ja inspiraatio kumpuavat (toim. huom. kun oikein kurkottaa ja on oikealla tavalla luova ja hullu)?

Deadlinen uhka jyskyttää päässä ja viiden tunnin päässä. Sormeni sivelevät näppäimiä, näkkärinmuruja ja pölyä läppärin laidoilta kuin jonkinlaista henkistä herätystä manaillen. Suussani maistuu rommiesanssi. Jos en tietäisi siitä, maku kaiketi miellyttäisi minua. Aloin kuitenkin erehdyksessä tuttavallistua kahvikonetta likaisissa autonkorjaajavermeissään lähestyneen duden kanssa: ”Kannattaa ottaa sitä rommikahvia, herättää hyvin.” Olin juuri tavoittamassa lumevaikutuksen huipun. ”Joo, siinä on kyllä hyvä se esanssi.”

Olisipa luovuudelle oma esanssi. Tai voisipa itse käynnistää itselleen henkisen havahtumisen, samanlaisen valaistumisen, jonka Siddharta Gautama sai puun alla kaksi viikkoa istuttuaan ja jatkettuaan sittemmin elämää Buddhana. Olisipa inspiraatio pilvettömältä taivaalta iskevä salamanisku, jonka voisi tilata iskemään omalle kohdalle tarpeen ja halun iskiessä (esim. nyt). Vaikka pinnistelylle, ponnistelulle ja panostamiselle on paikkansa (minkä jokainen synnynnäistä masokismiaan arvostava luovan alan tekijä ymmärtää), olisi joskus, edes tuolloin tällöin aivan eriverratonta, jos voisi vain vastaanottaa inspiraationiskun ilman vaivannäköä ja yhdenkään tikun panemista ristiin. Mutta taikatemppuja ei ole. On vain prosentinpierun verran inspistä (jossa suunnilleen yhtä paljon magiikkaa kuin pölykapseleissa) minkä jälkeen kaikki on työtä, työtä ja työtä.

Klisee-varoitus! Klisee: Rakastan työtäni. Rakastan kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita neljännen teollisen vallankumouksen nousukausi meille luovien alojen ameeboille tarjoaa. Paikkasidonnaisuus on niin passé ja menneen talven loskaa. Elämme ajassa, jossa itsensä voi elättää monen eri luovan alan freelancerina yhä paremmin ja jossa verkostoituminen on itsestäänselvyys. Ovia aukeilee rytinällä yhä poikkitaiteellisemmille ja monialaisemmille urille ja uomille, jossa viisaita päitä lyödään yhteen yhteisen kivan, hyvän ja hauskan nimissä. Ja siinä sivussa eteen tarjoutuu kuin kultatarjottimella myös mahdollisuus aikaan saada jotain isommassakin mittakaavassa merkittävää. Haluan uskoa, että siihen valtaosa luovasta tekemisestä pyrkii. Tavoittamaan, vaikuttamaan ja havahduttamaan katsojat, kuulijat ja lukijat (kollektiivisesta unesta).

”Töitäkö tulit tänne tekemään?” miesääni (miksei täällä muuten ole naisia töissä ja hakemassa kahvia?) harhauttaa ajatukseni kuvateksteistä. Olen juuri sanoittamassa etätyö-asiantuntijan pönöttävää puolikuvaa. ”Joo, tai siis en. Autoa odotan huollosta, tässä vaan samalla…” sekoilen menemään. Ukko toivottaa hyvät päivänjatkot. Huikkaan työnilot takaisin. Ensivaikutelma: kyseessä myyntipuolen mies. Siitä kertovat kravatti, puvun takki ja kiillotetut nahkapopot. Laittoi kahviin ylettömästi sokeria, mikä voi olla merkki onnistuneista kaupoista. Nostan lukulasit takaisin nenälle ja viimeistelen haastattelun. Viimeinen piste perään, koko setti taittoon ja voila. Utuinen, mellevä mielihyvä kiirii läpi jokaisen solun.

Onnistumisentunne. Instant gratification.

Auton viimeistelytoimenpiteiden valmistumista odotellessa haen vielä cappuccinon tuplarommiesanssilla (en kuitenkaan enää tavoittele lume-tilaa). Niine onnistumisentunteineni jään miettimään luovuuden olemusta ja olemistani siinä. Olotilaani ennen työrupeamaa, sen aikana ja sen jälkeen. Ehkä kyse ei lopulta ole mistään muusta kuin sitkeästä, periksi antamattomasta ja luottamuksentäyteisestä luovimisesta läpi epäluonnollisten ja epäotollistenkin olosuhteiden, häiriötekijöillä täyteen ympättyjen ympäristöjen ja sinne tänne suin päin ailahtelevien (kirjoitus)mielentilojen. On kuljettava väsymättä läpi ja koko ajan kohti sitä luontaista luovuuden tilaa ja pistettä, jossa kaikki syntyminen tapahtuu. Niin tympeältä kuin voi kuulostaa, niin ehkä essentiaaleinta on kyky evätä epäilyksen ääni ja päättää panna toimeksi, vaikka mieli olisi ulapalla ja olotila ameeban. Ehkä siinä piilee luovuuden esanssi. Yksi hailee onko vaikutus aito tai lume.

By | 2017-11-09T09:52:37+00:00 marraskuu 9th, 2017|Työ & talous|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm
Kirjoittaja on Rovaniemelle juuriaan kasvattava toimittaja, tarinankertoja ja pallontallaaja, joka on 28-vuotisen elämänsä aikana eksynyt ja ollut kipeänä jotakuinkin kaikkialla. Alhainen immuniteetti ja korkea sietokyky. Pelkää ahtaita paikkoja, eikä osaa laulaa.

Jätä kommentti