Reunamerkintöjä: Intro | Julia Jussila

Oli varmaan tiistai tai maanantai tai joku viikonpäivä. Muiden ihmisten tehdessä töitä, tai ylipäätään jotain tärkeää (mitä se ikinä onkaan), minä keksin parhaani mukaan syitä olla tekemättä.

Tilillä oli kymmenen euroa, mutta oli PAKKO ostaa uusi vihko. Nyt heti.

Helsingissä on pieni, vaarallinen kirjakauppa ja menen sinne aina haistelemaan kirjoja, kuitenkin aina kysyen löytyisikö juuri sitä yhtä kirjaa, jota ei ikinä löydy. Tiedän sen, mutta en halua astua ahdistavan pieneen putiikkiin tyhjin käsin. Tiedät kyllä. Päädyn silti yleensä ostamaan viimeisillä roposillani milloin mitäkin… Siksi vaarallinen.

No, se siitä. Asiaan.

Se vihko maksoi seitsemän euroa. Moleskine olisi ollut kakskytkaks.

Kuka maksaa vihkosta kakskytkaks?

Pyörittelin mielessäni tuota kysymystä ja käsissäni kaupanpäällisiksi saatua kirjanmerkkiä (mulla on niitä jo varmaan kymmenen). Kävelin jossain päin Punavuorta etsien lounaspaikkaa, jonne minulla ei olisi edes varaa mennä, mutta eikö olekin oikeutettua käyttää matkasäästöjä, vaikka olisikin vain Helsingissä, jos ei käytännössä ole paikkaa jossa asuu. Sellaista omaa kotia.

Vastaus: no on.

Se kirjanmerkki oli kivan yksinkertainen. Sen kääntöpuolella luki “reunamerkintöjä” ja sitten oli jätetty tilaa niille. Reunamerkinnöille.

Eli sellaisille pienille sivuhuomautuksille, mitättömille muistiinpanoille. Tai ei missään nimessä siis mitättömille, ennemminkin mahtipontisille, silti kovin merkityksettömille sivuseikoille.

Ja niistä minä kirjoitan, juuri niihin päätän aina tarttua, pitää kiinni ja pidellä.

Uuden, mustan, seitsemän euron vihkoni ensimmäiselle sivulle olin kirjoittanut seuraavat merkinnät, jotka ilman sen painavampaa syytä ja koska minulle on nyt suotu mahdollisuus, haluaisin jakaa kanssasi:

Palasin matkoiltani ja kaikki kysyvät kysymyksiä, joihin minulle ei anneta tilaa vastata. Missä asut nyt? Mitä teet nyt? Onko Helsinki niinku sun koti nyt? Entä Oulu? Mitä aiot nyt?

Vastaukseni: Aion kävellä Hakikseen ja lämmittää toissapäiväisen ruoan. Laitan ystävän kajareista jotain kivaa musiikkia, ettei aina tarvitsisi kuunnella minua. Syön ja vakuutan itseni siitä, että kyllä minä vielä kouluun pääsen. Saattaa tulla kaipuu jonnekin ja se itkettää ehkä, mutta se voi toki myös johtua kuukautisista. Sitten juon kahvia.

Tiedätkö, kun minun arkeni on vähän tällaista, yksityiskohtia; hymyjä liikennevaloissa ja jo homehtumaan kerennyttä pestoa, ja joka päivä oikein hämmästyn ja ilostun tavoistani selvitä ja olla, mutta en kai silti ihan kuvailisi itseäni Luovaksi ihmiseksi (tajusin tässä kohtaa, että kirjoitan tätä palstaa Luova Laboratorio -nimiselle julkaisulle, enkä ollut edes käyttänyt tuota sanaa vielä kertaakaan, joten nyt olisi mahdollisuus).

Sen sijaan voisin sanoa olevani Tarkkaileva ihminen. Tavallaan kaikki velvollisuus luoda sisältöä päiviini tipahtaa siinä samalla pois ja jäljelle jää vain minä, ympäröivä maailma ja minun merkintäni siitä. Mahtipontisen merkityksettömät reunamerkintäni.

Kiitos, että sain jakaa nämä sun kanssa. Jaan toistekin.

By | 2017-10-22T09:55:26+00:00 lokakuu 22nd, 2017|Kulttuuri|1 Kommentti

Sisällönluoja:

mm
Kirjoittaja rakastaa suunnitelmia, mutta ei niiden noudattamista. Ei osaa soittaa yhtäkään instrumenttia. Pystyy luettelemaan ulkoa kaikki Oulun keskustan kadut ja Pohjanmaan joet.

Yksi kommentti

  1. ritva salmela 23.10.2017 15:04- Vastaa

    Ihana ♥ stemppii ja kyll sie pärjäät.. supernainen ♥

Jätä kommentti