Paleface: Luovuuden ydintä on nähdä ympäröivä maailma ja työstää uutta siitä, mitä meillä on

Otteet kirjasta ”Luova laboratorio 15+1 tietä luovuuteen” – rap-muusikon ja yhteiskunnallisen vaikuttajan Palefacen tarinasta. 15+1 tarinaa suomalaisesta luovuudesta saatavilla täältä:

Tarinat 15+1 luovimmasta suomalaisesta saat täältä

Usein tuntuu, että paikoissa, joissa eletään yltäkylläisyydessä – niin kuin me globaaleilla mittareilla mitattuna eletään – ihmiset ei ole välttämättä kauheen luovia. Sillä hyvinvoinnilla on passivoiva vaikutus. Mä usein sanon, et kun ihmisellä on flatscreeni ja vesipiippu himassa, niin ne ei korvaansa lotkauta millekään. Eikä tarvi äänestää tai osallistua tai mennä, että ollaan siinä omassa turvallisessa hyvinvoinnin kuplassa.

Oon liikkunut paljon maissa, joissa on päinvastainen tilanne. Ihmiset elää kädestä suuhun joissakin maailman köyhimmistä maista – Länsi-Afrikassa, missä suurin osa populaatiosta elää alle dollarilla päivässä. Silloin ihmiset onkin yllättäen tavattoman hyväntuulisia, siinä missä meitä ärsyttää pienet sivuseikat. Joku ohittaa meidät K-kaupan tiskillä, niin me vedetään kilarit tai joku seisoo sun edessä bussissa, niin me ollaan heti naama norsarilla.

Kekseliäisyys elää vaikeissa olosuhteissa

Ihmiset, jotka elää jatkuvassa köyhyydessä, on tavattoman kekseliäitä. Se on mielettömän hienoa! Hyvä esimerkki oli tää, että suomalainen Kallion konepaja valmisti semmoista kuuluisaa sirkkeliä, teollista sirkkeliä, joskus 90-luvulla. Ja ne vei sitä Afrikkaan, kun Neuvostoliitto romahti ja Sambiassa vaihtui valta ja se avautui vähän enemmän lännelle. Niin ne lähti viemään Itä-Afrikkaan sitä Kallion konepajan sirkkeliä, ja ne otti kaks tai kolme kappaletta sitä sirkkeliä myyntitarkoituksessa mukaan sinne. Mut se ei oikein lähtenyt liikkeelle se homma…

Mut sitten tää myyntitykki, joka yritti myydä niitä sirkkeleitä paikallisille, tuli kymmenen vuotta myöhemmin paikalle. Paikalliset oli kopioineet sitä sirkkeliä sataviiskytkertaisesti! Siellä oli sataviiskyt toiminnassa olevaa sahaa, jossa ne oli auton osista hitsannu tarkalleen samanlaiset laitteet ittelleen.

Tää on se uskomaton juttu! Yks huikeimpii paikkoi, missä mä oon koskaan käynyt, on Beninissä Länsi-Afrikassa, joka on valtavan köyhä maa. Beninissä on tori, jossa kymmenet tuhannet ihmiset tekee päivittäisostoksiaan. Semmoinen valtava alue, jossa on kaikki. Siellä myydään kassavaa ja maniokkijauhoja ja kaikkea mahdollista. Samaan aikaan hyvin sekava ja pelottava paikka, mutta samalla myös tosi inspiroiva siinä mielessä, että sieltä kierrätetään kaikki. Vois sanoo jopa, että siellä on alueita, joissa ei ole jätteitä ollenkaan, koska ihmiset käyttää kaiken uudestaan.

Meille pitää maksaa kymmenen senttiä siitä, että me viedään tölkki takaisin kauppaan. Siellä se on automaattista, et ihmiset käyttää ne asiat uudelleen. Tää on ollut inspiroivaa nähdä näissä maissa, ja sit tietty piirre, mikä näissä ihmisissä, jotka eivät elä yltäkylläisyydessä, on: kärsivällisyys. Me ollaan niin kiinni näissä omissa kalentereissamme ja kellossa, että me hermostutaan hirveen herkästi ja meillä on kiire jatkuvasti. Mut semmoisissa maissa otetaan todella lunkisti.

Uteliaisuus on elämän polttoainetta

Tämä (Helsinki–Shangri-la -albumin julkaisun jälkeinen elämä) on ollut elämäni luovinta aikaa. Ja tuotteliainta aikaa. Tähän on liittynyt voimakkaasti se, et mä lopetin alkoholin käytön 2009. Sen jälkeen on saanut yllättävän paljon aikaiseksi.

Mä oon pienestä asti ollut sellainen tyyppi, joka itsekseen piirtää asioita ja duunailee – tekee pienlehtiä ja kerää lehtileikekokoelmaa, askartelee ja lukee valtavasti. Kauhea tiedonjano ja prosessointi! Se kyky ja halu ottaa selvää tästä maailmasta on ollut tärkeä.

Nyt mä näen sen saman mun tyttäressä Rebecassa. Se on selvästi samantyyppinen. Sillä oli tosi voimakas kyselyikä, se todella halusi tietää asiat. Ne meni muun muassa sen päiväkodin kanssa käymään Lauttasaaren kirkossa pari vuotta sitten ennen joulua. Sit se näki krusifiksin, Kristuksen ristin, ja veti liinat kii: ”Mikä, kuka toi on?!” Se ei ollut jättänyt niitä päiväkodin tyyppejä rauhaan. Et: ”Nyt kerrotte, minkä takia toi äijä on laitettu tonne seinälle!” Sit se tuli vielä himaan ja me käytiin läpi se. Se oli ihan käsittämätöntä, miten syvällisesti se asia piti käsitellä.

Hyvin pienenä se saattoi tulla olohuoneeseen ja joku levy oli soimassa, niin se kysyy: ”Isi, kuka soittaa bassoo?” Sit piti kattoo: ”Öö, Ron Carter”, ”Aha!” Ja sit se muistaa nää kaikki asiat. Opiskeltiin tota musaa silleen, et se osasi erottaa genret jo: ”Tää on tätä reggaeta, tää on dubia, joo joo joo.” Oltiin kuunneltu bluesia ja joku rock’n’roll -biisi tuli radiosta. Se oli silleen, et: ”Aika kovaa bluesia.” Hahhaa – et kovaa bluesia!

Kaikki mun sukulaiset sanoo, et mun tytär muistuttaa hirveesti mua siinä ja mä näen itsekin sen. Mä huomaan siinä semmoisen samantyyppisen innon ottaa selvää asioista ja prosessoida niitä. Ja kyseenalaistaakin sillä tavalla, et hyvin kriittisesti miettii asioita ja hyvin luovalla tavalla tekee niistä joitain omia versioita tai tulkitsee niitä.

”Making something out of nothing”

Mä kävin Kiovassa vasta, Kiovan biennaalessa. Oli hirveen inspiroivaa nähdä, miten tuon mittakaavan taidetapahtuma järjestetään ilman julkisia tukia maassa, jossa on sota ja apaattinen ilmapiiri. Ne mielenkiintoisimmat asiat tapahtuu just laittomasti vallatuissa squateissa, jotka on vanhoja neuvostoajan rakennuksia, ja kukaan ei tiedä, mitä niille parakeille pitäs tehdä. Jengi on vaan mennyt sinne itse, vetänyt sinne sähköt, laittaneet studiot pystyyn ja tekee mielettömän hienoa kulttuuria.

Eli keksii itse. Eikä tee yhteiskunnan ehdoilla.

Se on räpissä kadonnut elementti. Räppi on syntynyt suurista sosiaalisista ongelmista eli aiheista, kuten maahanmuutto, köyhyys, päihdeongelmat, hylätyt rakennukset, näköalattomuus, palveluiden puuttuminen… Sosiaaliset ongelmat aiheuttaa sen, että ihmiset joutuu keksii itte asioita.

Räpissä on kysymys siitä, että ”making something out of nothing”. Se ajatus, että sulla ei ole kalliita soittimia ja harrastusmahdollisuuksia, ni silloin tehdään levysoittimesta instrumentti, joka on kaikilla himassa. Käytetään valmiita levyjä, joista sämplätään ja tehdään niistä uudenlaista juttua. Ja räpätään niitten päälle. Katotaan, kuka maalaa makeimman graffitin.

Kun puhutaan pullamössösukupolvista, ni kyl mä ymmärrän sen mekanismin, et ihmiset odottaa, et tullaan valmiiseen pöytään. Odotetaan, et: ”Miksei mul oo ja miksei mulle anneta?” Mutta mä oon tottunut, että tehdään itse sitten niistä, mitä ON.

Sitä mun mielestä se luovuus on. Sillä on yhteys ongelmanratkaisemiseen. Sen takia maailman ongelmat tarvitsee tämmöistä poikkitaiteellista ja poikkitieteellistä yhteistyötä. Sen takia artistien, kuvataiteilijoiden ja muusikoiden pitää olla mukana yhteisessä päätöksenteossa. Se alue, jossa aktivismi, poliittinen vaikuttaminen ja taide kohtaa, on tavattoman tärkeää aluetta, koska silloin pystytään luomaan mielettömän kiinnostavia asioita.

Luovuus tukahdutetaan helposti koulussa

Se on mun mielestä tässä yhteiskunnan ytimessä, että millä me sitoutetaan ihmisiä uskomaan tähän näkymättömään abstraktioon, mikä on yhteiskunta. Minkä takia me haluttaisiin osallistua päätöksentekoon, olla veronmaksajia ja olla mukana tässä jutussa? Varsinkin, jos meille varhaisella iällä tulee sellainen olo, et meidät pakotetaan osaksi jotain yhteisöä tai meille ei anneta vapauksia toimia kouluympäristössä sellaisilla tavoilla kuin me voitaisiin, tai et meidän luovia kapasiteetteja nostettaisiin parhaalla mahdollisella tavalla.

Mua aina ahdisti matikan tunnilla se, että kaks plus kolme on viisi. ”Miksei se voi olla seittemän, jos mä piirrän sen näin?!” Silloin sen matematiikan opettajan pitäisi sanoo, että: ”Hei, aivan loistavaa! Katsokaa tätä, miten makeesti hän on miettinyt tämän! Eihän se ihan totta nyt ole – ei se päde – mutta katsokaa, miten makeesti tää on ajateltu!”

Mä hiljattain luin sellaista statistiikkaa, jossa tutkittiin luovaa ongelmanratkaisua. On sellainen koe, jossa koehenkilöitä pyydetään keksimään käyttötarkoituksia jollekin esineelle. Esimerkkinä vois olla vaikka paperiliitin: ”Keksi mahdollisimman monta tapaa käyttää paperiliitintä.” Suurin osa ihmisistä pystyy keksimään alle kakskymmentä niitä. Poikkeusyksilöt pystyy keksimään yli kolmesataa käyttötarkoitusta paperiliittimelle. Ne osaa esittää oikeanlaisia kysymyksiä. Eli: ”Voiko tää paperiliitin olla kolme metriä korkea ja tehty vaahtomuovista?” Tää on se oleellinen asia. Tää on se asia, jota meidän pitäs ruokkia ihmisissä!

Tämä sama statistiikka oli päätynyt todella kammottavaan loppupäätelmään. 5-vuotiaissa lapsissa tää ongelmanratkaisukyky – luovat kapasiteetit – on voimakkaimmillaan. Kun ne istutetaan koulunpenkille, autoratiivisen opetusmallin alaisiksi, niin pikkuhiljaa nikeltyy se kyky. Kymmenenvuotiailla ei enää käytännössä katsoen ole sitä, muuta kuin poikkeusyksilöillä. Tämä on suuri, suuri häpeä ja todella, todella ikävä asia.

Tottelemattomuus tekee hyvää

Luovan ajattelun ytimessä on se, miten me suhtaudutaan meidän ympäristöön, meidän ympärillä oleviin rakenteisiin ja yhteiskuntaan, ihmisen paikkaan yhteiskunnassa.

Se ei tarkoita, että meidän pitäisi olla vastarannan kiiskiä joka asiassa koko ajan tai olla häiriköitä. Sitä se ei tarkoita. Se tarkoittaa sitä, että me voidaan vastustaa sellaisia sääntöjä ja sellaisia lakeja, jotka meitä rajoittaa.

Se on mun mielestä luovuuden ytimessä. Sä oot kuvataiteilija ja sä oletkin niinku Jackson Pollock, joka yhtäkkiä laittaa sen kankaan lattialle ja roiskii siihen maalia – tekee sen eri tavalla, mut samoilla välineillä kuin kaikki kuvataiteilijat siihen asti. Tai seitkytluvun graffititaiteilijat, jotka siirtää sen taiteen liikkuville pinnoille niin kuin junien kylkiin. Et se on niinku: ”Soo soo, älkää maalatko meiän junia!” ”Miten niin?! Hä? Totta helvetissä me maalataan teiän junii, jos me halutaan. Kato miten hieno se on!”

Kahden lapsen isänä arvostan kyllä sitä tottelevaisuuttakin hyvin korkealle, mutta toi tottelemattomuus on tavattoman hienoa. Mä oon yrittänyt ruokkia ja rohkaista sitä mun omassa tyttäressä myös. Jos se menee satubalettiin, ni siellä on juteltu, et: ”Noo, sitten tehdään niinku täti sanoo.” Mut sit kun se haluu tehdä oman jutun… Et sit kun mä meen kattoo satubalettiin syksyn esitystä, ni mun tytär breikkaa siellä!

Sillä on elefanttiasu päällä, ja se kävelee siel muiden perässä, mut sit se vetää omat muuvit. Ja sit se opettajakin oli, et: ”Heei, toi on makee juttu!” Sä haluut vetää omat muuvit, ni sit sä vedät omat muuvit. Ja nyt se jätti satubaletin ja meni breikkaa mielummin.

Tää on mun mielestä just se, mikä luovuudesta puhuttaessa pitäisi tavoittaa. Et kuinka paljon luovuudessa on terveellistä anarkismia ja vastavirtaan uimista. Kun sä tarkastelet maailmanhistorian luovimpia hahmoja, niin ne on aikamoisia outcasteja aika monet niistä. Ne on kieltäytyneet toimimasta yhteiskunnan säännöillä tai sen oman alansa säännöillä ja päättäneet tehdä asioita vähän eri tavalla.

Ehkä ne on joutuneet vähän huonoon valoon, vähän outoon valoon elinaikanaan tai vähän kahnauksiin poliisin ja muiden tyyppien kanssa, mihin ikinä. Mutta se on totta, että terveellinen anarkismi tekee hyvää.

Poista laput silmiltäsi ja näe maailma

Aika paljon siinä luovuudessa on kyse vaan asioiden havaitsemisesta. Usein ihmiset menee laput silmillä ja miettii asioita, kuten: ”Pitää käydä tänään kaupassa.” Mutta se luovuus herää, jos sä oikeesti pysähdyt ja huomaat ympärillä tapahtuvaa, vaikka että: ”Oho, tuon puun lehdethän heiluu…” ja alat siitä työstämään.

Ykkösjuttuja, mitä taidekouluissa opetetaan, on just se, että pitää oppia KATSOMAAN. Sillä tavalla, et ei toi ole ikkuna. Tai toi ei ole kukka tai kasvi. Tai pöytä. Ei se ole pöytä, vaan se on erilaisia ruskean sävyjä, muotoja, valoa, varjoa ja erilaisia pintoja ja heijastuksia ja muuta.

Sehän on kaikessa, myös musiikissa. Pitää oppia kuulemaan kaikki. Tai teksti – pitää olla hyvin tietoinen niistä palikoista, joita siellä tapahtuu. Just se monimerkityksellisyys kaikessa luovassa on kiinnostavaa, et jokainen havaitsee ja tulkitsee asiat ihan eri tavalla. Vaikka se tekijä luulisi, että se pystyisi ohjaamaan sitä tulkintaa, niin ei se pysty.

Se on yks oleellisimpia opetuksia tässä ammatissa mulle ollut, että mun on pakko päästää irti siitä lopputuloksesta. Mä en voi yrittää väittää itselleni, että mä tietäisin, miten ihmiset sen tulkitsee tai että, mitä ihmiset siitä ajattelee. Ei, se ei ole niin. Sun pitää nostaa kädet pystyyn ja antaa jokaisen reagoida sun luovaan työhön omalla tavallaan.

Lue koko Palefacen tarina ja 14 muun luovan suomalaisen tekijän, mm. Alf Rehnin, Pirjo Heikkilän ja Hjallis Harkimon luovuuden salaisuudet hankkimalla kirja itsellesi täältä.

Palefacen uutuuskirja: Viides Maamme-kirja nyt saatavilla meidän storesta. Tsekkaa myös yhteispaketti: Viides Maamme-kirja ja 15+1-kirja nautinnollisesti yhdessä kotiisi ja käsiisi.
By | 2017-10-06T19:56:27+00:00 lokakuu 6th, 2017|Kulttuuri|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm
Hei, olen Sami. Minusta tuntuu, että kaiken maailmassa voisi tehdä vähän paremmin. Minulla onkin jatkuva pieni ärsytys asioista, kun ne voisi olla vähän paremmin. Siksi tykkään keksiä uusia juttuja aika paljon. Ettei niin paljoa ärsyttäisi. Tykkään myös hedonistisista nautinnoista. Pelkään vihaa.

Jätä kommentti