On outoa, että joudumme opettelemaan mindfulnessia – Yhteiskuntamme ihannoi tehokkuutta luontaisen rytmimme kustannuksella

Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Maailman luominen vei tarun mukaan kuusi päivää, ja seitsemäntenä levättiin. Asiat vaativat aikaa. Niin ainakin joskus ajateltiin.

Nykyaika on nopeatempoinen. Tehokkuus on aikamme ideaali. ”Mitä nopeammin, sitä nopeammin.”

Teknologia toimii ajatusta huomattavasti vilkkaammalla tahdilla. Älypuhelimista virittyneet mielemme juoksevat päivittäin maratoneja, täysin irrallaan hetkestä, jossa kulloinkin olemme.

Ihmiskeholla on luontainen rytminsä, kuin tahti jota kukin meistä luonnostaan käy. Toisilla rytmi on nopeampi, toisilla hitaampi. Keho on suorassa yhteydessä mieleen. Usein uupumusoireet saapuvatkin ensin kehollisina. On kuljettu liian kovaa. Sydän hakkaa kuin se yrittäisi tavoittaa liian vilkkaana juoksevien ajatusten rytmiä. Henki ei kulje, kun keho on jännittyneessä tilassa. Se luulee olevansa juoksemassa maratonia ajatustemme kanssa. Aivot eivät erota, tapahtuuko jokin asia todella. Keho ei kykene lepäämään hetkessä, jos mieli hälisee, vilisee ja soittaa sembaloa. Keho on jatkuvassa hälytysvalmiudessa, jos sen luontaista rytmiä ei kunnioiteta.

Mindfulnessista ja tietoisen läsnäolon taidoista puhutaan paljon. Lapset osaavat sen luonnostaan, aikuisten pitää opetella ajamaan pyörää uudestaan. On hullua, että ihmisen luontaisesta olotilasta, läsnäolosta on tullut harvojen taitajien luksusta, joka vaatii kirjoja ja kursseja. Läsnäoloharjoitukset – oli sitten kyse hengityksensä seuraamisesta tai kävelystä metsässä – palauttavat meidät huomaamaan luontaisen tahtimme. Ne irrottavat meidät kilpajuoksusta puhelimen notifikaatioita vastaan, hidastavat mielemme liikettä. Keho ryhtyy hengittämään vapaammin. Ihminen on kehossaan, ei mielensä sisällä. Oman hengityksensä voi havaita. ”Ai, tuo on se rytmi, jolla minä todella kuljen.”

Työelämän vaatimusten ja aikataulupaineiden keskellä voi tuntua vaikealta, jopa kielletyltä, vedota oman rytminsä kunnioittamiseen ennen tehokkuusvaatimuksia. Ehkä olisikin aika keikauttaa ideaalejamme tai ainakin pysähtyä pohtimaan, millä todella on merkitystä. Onko tehokkuus arvokasta itsessään vai tavoittelemmeko sen kautta itse asiassa jotain aivan muuta hyvää, jonka voimme saavuttaa inhimillisemmällä tavalla? Onko aivan sama mitä saamme aikaan, kunhan saamme aikaan vai pitäisikö pysähtyä pohtimaan, mikä arvo on aikaan saadulla? Mitä kohti me oikeastaan rynnimme?

“Elämän tarkoitus on vain olla elossa. Se on niin yksinkertaista ja itsestään selvää. Ja silti kaikki ryntäilevät ympäriinsä kauheassa paniikissa aivan kuin olisi tarpeellista saavuttaa jotain itseään suurempaa.”

– Alan Watts

Tehokkuuden lähikäsite, luovuus eli merkityksellinen ja yhteiskuntaamme tavalla tai toisella kehittävä tuotteliaisuus, on mahdollista vain, kun ihminen lepää ja palautuu, rentoutuu. Sana ”inspiraatio” tarkoittaa alunperin sisäänhengitystä. Sellaista syvää huokaisua, jolla keho ilmaisee olevansa ennen mieltä tai ainakin tasaveroisesti sen ohella.

Kuin läsnäolo, luovuuskin on ihmisen luontainen olotila. Luonto on luonnostaan luova. Ihminen luontokappaleena on osa luonnon luontaista luovuutta. Omaa luontaista rytmiään kunnioittava saa tekemisensä taustalle uskomattoman voiman – luonnonvoiman, joka on itseä suurempi. On kuin luonto puhuisi ihmisen lävitse. Monet nerokkaat tekijät ja ajattelijat ovatkin kuvanneet omaa luomisprosessiaan siten, että he eivät itse koe olevansa aktiivisia tekijöitä, vaan pikemminkin luovuuden välikappaleita, jotka ammentavat jotain itseään ja arkitietoisuuttaan suurempaa. Luovuus on kuin hengittämistä, tekeminen tapahtuu kuin itsestään, luonnollisesti. Se jos joku on tehokkuutta.

”Luonto ei kiirehdi, ja silti kaikki tulee saavutetuksi.”

– Lao Tzu

Ei Roomaakaan rakennettu päivässä, ja maailman luominen otti päiviä kuusi. Seitsemäntenä levättiin. Suurimmat, kauneimmat ja kestävimmät asiat syntyvät, kun niiden antaa tapahtua omassa rytmissään. Monet asiat vaativat aikaa ja tilaa, eikä niiden suhteen kannata turhia hötkyillä. Tärkeää nopean maailman keskellä on priorisoida itsensä, oma luonnollinen, luova ja läsnäoleva rytminsä.

Kuten runoilija Eino Leino on todennut velvollisuuksista: “Velvollisuus itseä kohtaan on pyhin ja ensimmäinen: sitä seuraavat kaikki muut velvollisuudet.”


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top