Miten minusta tuli minä: Action manista hymyilijäksi

Minä olen haaveilija kai enimmäkseen. Olen ehkä viime aikoina huomannut itsestäni, että intohimonani on eteenpäin liikkuminen ja jonkinasteinen muutoksesta nauttiminen. Olen muuttuja. Haaveilija. Niin, siis olen Sami, enimmäkseen.

Olen lähestulkoon aina haaveillut jonkinlaisesta ammatista, tai oikeastaan ehkä tittelistä. Lapsena halusin olla toiminnan mies. Action Man. Omistin todella monia erilaisia Action Man -nukkeja. Ne olivat poikien Barbeja. Ihailin noista hahmoistani jokaista. Sotilaita ja supersankareita. Halusin kovasti olla sotilas, ehkä. Muistan ne hetket, kun mummoni kysyi, että mikä haluan olla isona ja keksin siinä hetkessä hyvältä tuntuneen selityksen: ”Ehkä poliisi. Tai palomies.” Mielessäni muistan pyörineen, että oikea vastaus olisi ollut: ”En ehkä halua olla mitään.”

Tuolloin lapsuudessa minulle tuli jostain käsitys, että jokaisen meidän tulisi olla jokin elämässään. Jokin, jonka voi tittelillä kuvailla. Minulle kerrottiin aika varhain, että minusta voisi tulla mikä vain, mutta ravintola-alasta kannattaisi pysyä kaukana ja yrittäjyyttä kannattaa vältellä. Veljeni oli ravintola-alalla töissä ja sekä hän että vanhempani olivat havainneet alan raskaimmat puolet varsin nopeasti. Isäni työskenteli ensin valtavassa tehtaassa. ”Jossain laatuhommissa kai”, oli vastaukseni, jos minulta kysyttiin isäni työtä. Myöhemmin isä ryhtyi yrittäjäksi, konsultiksi. ”Se tarkoittaa, että se kertoo joillekin pomoille ja yrityksille, että miten ne voisi toimia paremmin.” Äitini mielestä yrittäjyys ei ollut hyväksi ihmiselle, varsinkaan tuolloin lama-ajan jälkimainingeissa, kun asiakkaiden saaminen oli vielä aika haastavaa. Haaveilin työstä ja urasta, jossa kokisin olevani niin vapaa, ettei minun tarvitsisi ikinä haaveilla siitä, että pääsisin johonkin muuhun työhön. Haaveilin elämästä ilman huolia ja väsymystä. Opin, että usko tulevaisuuteen ja itseeni ovat ainoita asioita, jotka ratkaisevat tulevaisuuteni.

En oikein koskaan sopeutunut kouluun. En ollut häirikkö (pahasti) tai muutenkaan ihan kaikkein ikävin oppilas. En vain oikein kokenut, että koulu olisi tuonut elämääni tarpeeksi haastetta tai ruokaa ajatuksilleni. Muistan, kun joskus ehkä neljännellä luokalla heitin tunnilla ääneen jonkin vitsin, opettajani katsoi minua lempeästi ja totesi, että on sinulla Sami kyllä tuota mielikuvitusta. Hymyilin hiukan. Tuosta opettajasta minulla on edelleen lämpimät muistot ja toivon aina, että näkisin häntä vielä joskus, jotta voisin kiittää siitä, ettei mielikuvitustani tukahdutettu, vaan kohdeltiin lempeästi.

Teini-iän kynnyksellä muutimme perheeni kanssa Oulun eteläpuolelle, Oulunsaloon. Ala-asteelta hyppy yläasteelle ei normaalisti ole se helpoin vaihdos, mutta minulle tuo oli jotenkin tervetullut tuuletus elämääni, kun maisemat vaihtuivat Rovaniemeltä Oulunsaloon. En muista, että kenenkään muun isä olisi saattanut lastaan kouluun seitsemännen luokan ensimmäisenä päivänä. Minut saatettiin. Kärsin usein ujoudestani ja herkkyydestäni. Muutto ja muutos toivat minulle kuitenkin pakostakin täysin uudet kuviot ja opin pikkuhiljaa poistumaan kuoreni sisältä. Harrastukseni ansiosta sain nopeasti hyviä kavereitakin. Ystäviä. Aina parhaat ystäväni olivat kuitenkin vanhempani kotona. En ollut se helpoin lapsikaan varmasti, melko itsepäinen ja mielikuvituksellinen kakara. Silti muistot ovat pelkkää rakkautta kotoani. Tunnen, että minun eteeni annettiin oikeasti kaikki mahdollinen tuki ja lämpö. Sain tilaa ja ansaitsin tilaa rakentamalla luottamusta. Opin, että arvokkaimpia asioita elämässä ja maailmassa ovat empatia ja luottamus.

Kerran tulin koulusta kotiin, ehkä kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla, kai. Isäni oli yleensä kotona, kun tulin kotiin, paitsi jos hän oli asiakkaan luona reissussa. Tuolloin isäni piti olla kotona. Niin hän aamulla sanoi, kun lähdin kouluun. Kotona oli oudon hiljaista. Isän työsalkku oli eteisessä. Siinä peilin alla, jossa se aina oli, kun hän oli lähdössä johonkin työreissulle. Aurinko paistoi olohuoneen ikkunasta kirkkaasti. Oli oudon hiljaista. Yritin soittaa isälle, ei vastausta. Yritin soittaa äidille, ei vastausta. Ajattelin, että molemmat ovat päässeet ajoissa töistä ja he ovat ehkä kaupassa. En muista kuinka kauan meni, ennen kuin äitini soitti ja oli puhelimessa juuri sen kuuloinen, miltä kuulostaa ääni, kun on joutunut kymmenen minuuttia miettimään, mitä sanoo, että kuulostaisi vahvalta puhelimessa. ”No hei. Ollaan täällä sairaalassa. Isä sai aivoverenvuodon…” Ja sillä hetkellä joko minulta tai äidiltäni hävisi kaikki vahvuus. En muista enää mitään noista seuraavista hetkistä. Kaikki oli tuolla hetkellä ehkä jo hyvin tai sitten isä oli vielä leikkauksessa, en muista sitä enää. Muistan vain sen, että päästessäni sairaalaan myöhemmin isä hymyili vuoteessaan minulle ja yritti sanoa jotain. Äiti ojensi lehtiön isälle. Puhekyky oli mennyt. Käden toiminta oli mennyt. Osittain. Niin tapahtuu aivoverenvuodossa kai yleensä.

Isäni kirjoitti, tai siis parhaansa mukaan yritti, haparoivin harakanvarpain toimimattomalla kädellään kysymyksen, että miksikäs en ole lentopalloharjoituksissa. Näin ainakin ymmärsin, tai sitten vain itse keksin sen. Hän ihmetteli, että mitä oikein tuolla sairaalassa tein, kun hänkin oli jo pian lähdössä sieltä pois. Hän hymyili ja kannusti minua kuin olisi sanonut, että ei ole mitään hätää, täältä tullaan vahvempana ulos.

 teksti jatkuu tämän mainoksen alla

Olen kohdannut monia epäonnen hetkiä, suruja ja iloja. Olen kokenut varsin paljon. Vaikuttavin elämäni hetki on kuitenkin tuo hymy sairaalan vuoteella vain hetkiä sen jälkeen, kun isäni luultavasti ensimmäistä kertaa elämässään todella tajusi, ettei ole kuolematon. Hymy, joka kertoo, että elämä voittaa aina. Mennyt tai tuleva. Tuo hymy muutti mielessäni monia asioita.

Opin, että elämässä emme saa kovin montaa mahdollisuutta. Minun elämäni tulisi olemaan juuri sellainen seikkailu, miltä missäkin hetkessä tuntuisi hyvältä. En katuisi elämässäni mitään tekemättä jätettyä asiaa tai vain ajatukseksi jäänyttä haavetta. Yhtäkkiä tiesin noin viisikymmentä asiaa, mitä haluaisin olla ja tehdä elämässäni. Tärkeintä oli uteliaisuus. Tärkeintä oli kiltteys. Tärkeintä oli läheisten tukeminen. Tärkeintä oli läheiset. Vähiten tärkeintä oli tittelit ja sijoitus muiden mielissä.

Uteliaisuuteni vei minut kohti sotilasuraa, joka loppuikin kesken kaiken, ennen alkamistaan. Seikkailunhaluni vei minut asumaan Costa Mesaan, Kaliforniaan, jossa ajattelin rakentaa elämäni. Tiedoksi, että kyllä maitojuna tuo Kaliforniasta asti takaisin, jos äitiä on tarpeeksi ikävä. Elämäni polku vei minut asumaan Helsinkiin. Positiivinen suhtautuminen vei minut myyjäksi ohjelmistoalalle. Ujous pyytää rahaa vei minut asiakaspalveluun ja markkinointiin samassa yrityksessä.

Elin kahdeksan vuotta sellaisten siipien alla työelämässä, josta voi maailmassa yleensä vain haaveilla. Opin lähes kaiken ihmiseltä, ystävältä ja johtajalta, joka oli parhaimmillaan karismaattinen isovelihahmo, joka tuki taivaltani lempeästi siihen suuntaan, mihin olin jo menossa. Pahimmillaan hän oli juuri sellainen luova visionääri, joista parhaiden yritysten tarinoissa kerrotaan, että perustajat ja omistajat olivat. Hän näki kaikki kyvyt ympärillään ja vaikka aina käsitteli jokaisen aiheen positiivisesti, rakentavasti ja rakkaudella, hänestä huomasi, että jos nyt en vapauttaisi potentiaaliani ihan vain itseni vuoksi, jotain hänen sisällään voisi kuolla.

Halusin ja niin halusi luullakseni jokainen muistakin työntekijöistä antaa tälle työlle ihan kaikkensa, suurelta osin vain hänen ansiostaan. Ihailin häntä. Ihailen edelleen häntä. Irtisanoutumiseni hetki oli pelottava hetki, koska tuolla hetkellä minun tulisi jo pärjätä omillani, ilman tuota valtavaa tukea takanani. Yli vuoden myöhemmin vasta sain kuulla, että tuo hetki oli myös hänelle raskas hetki.

Unelma omasta yrityksestä tuntui niin valtavan kiehtovalta, ettei sitä vain voinut jättää välistä eikä edes lykätä pidemmälle kuin kahden viikon päähän kipinän syttymisestä. Tuo unelma on nyt kuljettanut minua tässä oudossa elämässä jo kahden ja puolen vuoden ajan. Suunnasta toiseen. Alamäestä ylämäkeen. Puusta puuhun. Jatkuvasti kuitenkin onnekkaassa, pienen pieneltä tuntuvassa ylämäessä. Vai alamäessäkö? Siinä kuitenkin, jossa asiat menevät sinne hyvään suuntaan.

Olen päätynyt tähän hetkeen, jossa voi täydellä sydämellä todeta olevani haaveilija ja eteenpäinmenijä. Enimmäkseen. Yrittäjä voin olla jonkun mielestä. Kirjailija ja seikkailija oli nimikkeeni eräässä seminaarissa. Yksi ihminen kutsuu minua hölmökseen, johon vastaan suudelmalla. Joku sanoo ystäväksi, yksi sanoo pikkuveljeksi. Kaksi sanoo lapsekseen. Moni kutsuu nimellä Sami, jotkut hajamieliset sanovat joskus ”Mikko”. Rakastan kenkiä, keittiötäni, pizzaa, viiniä, suurinta osaa ihmisistä (joskus hyvin etäältä tarkkailtuna), luontoa, juuriani, sukuani, kokemuksiani, kokemattomia asioita, lentokoneen nousun tuoksua, lumen tuoksua, kaatumista puuterilumeen, kameralla kuvaamista. Rakastan elämääni juuri tällaisena, missä turhalle lokeroinnille ei ole sijaa.

Haaveilen juuri nyt maailmasta, jossa muidenkin haaveet toteutuisivat. Maailma ei lähtökohtaisesti ole pahantahtoinen, maan alle painava eikä edes synkkä, vaikka yksi idoleistani onkin Nalle Puhin Ihaa-aasi. Maailmassa pahaltakin tuntuvat hetket ovat kertomassa meille omituisille olioille, että yleensä kannattaa vain löytää keino mennä eteenpäin kaikesta pahaltakin tuntuvasta huolimatta.

Maailma on opettanut minulle, että pahojen ja hyvien päivien suhde on melkolailla tasan, joten elämästä hyvän puolelle kaatuvan tekee suhtautuminen pahoihin hetkiin ja päiviin. Elämäni kaaokset, kammottavuudet, draamat ja kriisit ovat rakentamassa tilaa uudelle ja paremmalle. Jos joskus jokainen meistä joutuu vähän kaatumaan, niin eikö niistä kaatumisista kannata ottaa opiksi? Joskus vielä oppii kaatumaan eteenpäin, ottamaan jalalla tukea ja juhlimaan sitä, että on oppinut kävelemään. Haaveilen maailmasta, jossa jokainen meistä uskaltaisi elää täysillä. Luoden omaa elämää omalla tavallaan. Sitä olen myös täällä esimerkilläni näyttämässä, että kyllä elämä voittaa. Olen täällä hymyilemässä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top