Miki Liukkonen: Luovaan tekemiseen tarvitaan herkkyyttä ja uhoa

Otteet kirjasta ”Luova laboratorio 15+1 tietä luovuuteen”, kirjailija Miki Liukkosen tarinasta. Kirja 15+1 luovan suomalaisen tarinasta saatavilla täältä.


Lapsena tykkäsin aiheuttaa hämmennystä kauheesti. Taisin olla 9-vuotias, kun asuttiin omakotitalossa ja lähellä oli koripallokenttä, jossa nuoret pojat kävi pelaa koripalloa. Mää tein kesällä heinäkuussa niin, että puin ihan saatanasti talvivaatteita päälle ja menin kolmenkymmenen asteen helteessä sinne koripallokentän laidalle niin pitkäksi aikaa, että niitä alkoi ahistaa niitä tyyppejä. Että mikä tää jätkä on?! Ne lähti pois.

Ja mää en tiiä, miks mää tein niin. Mutta se tuntui jotenkin tärkeeltä. Mun äiti oli, että: “Mikä sua vaivaa?!” Ois pitänyt sanoa vaan, että hei mää oon taiteilija. Mutta olin 9-vuotias, emmää silloin tajunnut semmoista.

Kirjoittaminen on terapeuttista

Mun äidin kuolema vaikutti mun persoonaan ihan hirveesti. Moni kokee ensimmäisen kuoleman niin, että se on luonnollista, niinku joku oma mummo tai pappa. Mut jos oma äiti kuolee nelkytvuotiaana ja ite on ihan teini vielä, ni kyllä se on melkeen niinku puuttuis joku raaja. Se kasvatti.

Kun mun äiti kuoli, niin aattelin, että tämän pahempaa ei voi tapahtua kenellekään enää koskaan. Että tästä on vaan matka ylöspäin. Olin viikon ihan shokissa. Sen jälkeen aloin kirjoittaa sitä Elisabet-nimistä runoa, niinku heti. Halusin, että mää en ota siihen ollenkaan etäisyyttä, vaan se tunne on siinä paperilla. Se näkyy siinä runossa, että se on hyvin lähellä.

Se oli tavallaan terapiaa. Kirjotin sitä kymmenen päivää putkeen. Ja se auttoi.

Se on tunnetuin runo, minkä oon tehnyt, mutta se johtuu vaan siitä, että olin niin siinä hetkessä sillon. Mulla on vieläkin ne luonnokset kotona ja ne on ihan rypistyneitä kyynelistä. Ehkä se vaikutti mun kirjoittamiseen niin, että niitä pidettiin kauheen valmiina heti niitä tekstejä. Musta tuntuu, et se johtui siitä, että mää elin niin paljon jo nuorena. Jos sen tärkeimmän kehityskaaren käy tuollaisessa epätasapainosessa tilassa, niin kyllähän se vaikuttaa ihmiseen hyvin paljon.

Yksinäisyys liittyy luovuuteen

Muistan, että olin nuorena tosi erilainen siinä mielessä, että olin aika yksinäinen. Vaikka mulla oli kavereita hirveesti, ni tunsin itseni vähän niinku ois ollut lasiseinä välissä kaikkien ihmisten kanssa. En koskaan oikeen tuntenu olevani seurassa. Mää olin aina yksinään.

Musta tuntuu, et se liittyy luovuuteen – että taiteilijoilla on jollain tavalla se yksinäisyys. Mää en tiiä, mistä helvetistä se tulee. Kaikki oli sinänsä tosi hyvin. Oisin voinut olla tosi hyljeksitty, että mulla ois joku kolmas silmä otsassa tai oisin vaikka tosi pelottavan, friikin näkönen jätkä, mutta en mää ollut.

Mutta silti olin koko ajan yksin. Muistan, että selitin isälle joskus, että oon kauheen yksinäinen koko ajan. Ja sitte isä oli silleen, että: ”Sullahan on hirveesti kavereita – tännäänki oli kymmenen tyyppiä täällä!” Olin, että: ”Joo joo, mutta ei ne ymmärrä.” Se on jännä juttu.

Mut se kuuluu ehkä luovuuteen. Se ei oo semmoista, että mää nyt haluan olla erilainen. Päinvastoin, halusin olla mahdollisimman tavallinen.

Välillä on tylsää elää vaan sydämellään ja mielen sisällä, että kaikki on vaan semmosta ideaa ja ideaa ja ideaa. Ois kiva, jos ois työnantaja, joka sanois, että nyt kotiin ja työpäivä on ohi. Mutta ku se ei koskaan lopu se työpäivä. Se jatkuu 24/7.

En saa edes unta öisin, jos en oo tehnyt. Musta tuntuu niinku oisin joku ukkosenjohdin esimerkiksi. Muhun iskee niitä ideoita koko ajan ja mää en voi muuta kuin kirjoittaa ne ylös. Voin inspiroitua ihan missä tahansa. Niinku nytkin voisin alkaa kirjoittaa kirjaa saman tien. Tää kuulostaa kauheen traagiselta, mut siis se menee niin, että ei saa rauhaa. Että koko ajan PAKKO tehdä töitä ja luoda.

Tekemiseen tarvitaan herkkyyttä ja uhoa

Luovuus on semmoista herkkyyttä. Että on tavallaan koko ajan terävät antennit päällä.

Se vaikuttaa myös siihen, miten suhtautuu ihmisiin. Esimerkiksi tunnen ihmisiä aika hyvin, että tunneälykkyys on aika selkeä. Sit siinä on se, että aistii, että tuo on tommonen tyyppi, ni haluaa heti alkaa miellyttää sitä. Siinä on se vaara. Mutta jos ei tee sitä miellyttämisaskelta, vaan on tosi suora, ni se kiinnostaa ihmisiä paljon enemmän.

Mun lempifilosofi Ludwig Wittgenstein sanoi, että: ”On vaikea olla rehellinen itselleen.” Se on hirveen yksinkertanen lause, mut se on ihan totta. Kun hirveen monet ihmiset tekee asioita vaan siks, että on mieliksi muille.

Kun se ei oo kusipäisyyttä tehdä niinku ite haluaa, vaan se on voimaa. Suurin osa kirjailijoista tekee just silleen, että aattelee, että tässä on semmonien juoni ja draaman kaari, että tää kiinnostaa ihmisiä. Mut se on tavallaan vähän huijaamista tietyssä mielessä.

Jos uskaltaa ottaa sen askelen, että on rehellinen itselleen, eikä miellytä muita, ni se vaatii ihan perkeleesti rohkeutta. Hyvin harva tekee sitä koskaan.

Siinä tarvii tiettyä uhoa. Totta kai on vastoinkäymisiä – on esimerkiksi raha-asiat ja mitä elämässä nyt on. Se vaatii tiettyä uhoa, että miksi mää teen tätä, että perkele tällä on joku merkitys! Kirjaa kirjottaessa on joku merkitys, että miksi tää pitää lukea, miksi tää on tärkeä, ja siihen tarvitaan sitä uhoa paljon. Että tää pitää lukea sen takia, että tää on paras, mitä on tullut!

Jokainen taiteilija on vähän egoisti. Siinä mielessä, että ne näkee, että jostain syystä tää mun sanottava on niin tärkee, että ihmisten pitää nähdä tää. Kun se on niin yksinäistä se työ. Yksin kotona istutaan ja naputellaan, niin ehkä se on jotain yhteyden hakemista ihmisiin. Että mulla on tämmöisiä ajatuksia päässä, että pliis, ymmärtäkää!

Siinä mielessähän tää luova elämä on aika itsekästä, että ei alistu miellyttää muita ja alistu maailman rytmiin samalla tavalla. Antaa mennä vaan, että kaikki muut saa painua helvettiin. Ei elämä oo niin vakavaa kuitenkaan. Maailma jatkaa kulkuaan ja ihmiset käy töissä.

Pitää vaan tehdä niitä asioita, mitä haluaa tehdä. Oli se kuinka riskialtista tahansa. Ei rahalla oo mitään väliä loppujen lopuksi. Ihmiset aattelee liikaa tätä hyvinvointia… Sillä ei oo väliä! Mikä tahansa tekee sut onnelliseksi, ni tee sitä!

Ihmiset ovat kuin kerrostaloja

Mää oon oikeesti aivan idiootti. Onneksi olenkin. Se on semmoista luovuuden pakottamista, että ottaa tahallaan aiheita, joista ei ymmärrä ollenkaan. Jos joku kysyy, että mistä sun kirja kertoo, ni ei mitään hajua. Sano sää mulle!

Tahallaan ottaa semmoisia aiheita, et ne on kaukana toisistaan, et ne ei mitenkään liity toisiinsa. Esimerkiksi romanit, uiminen ja kvanttifysiikka. Se tarina syntyy, kun sun pitää kikkailla romaneista kvanttifysiikkaan. Ja sit yhtäkkiä huomaa, että mulla on kaksisataa sivua jo valmiina tekstiä. Musta ois tylsä kirjoittaa aiheesta, mistä tietää. Se on mielenkiintoisempaa, jos ei tiiä mistä puhuu.

Se ehkä erottaa mut muista. Monella on aika selkeet käsitykset asioista ja mun käsitykset on ihan mitä sattuu. Mää just ja just osaan kävellä. Mää oon niinku hyvin pihalla.

Mää en tiiä, onko tää ohimenevää vai onko tää persoonaa, mutta musta tuntuu, että esimerkiksi Jorma Uotisella on tosi selkee käsitys siitä, mitä se haluaa – ja tiettyä tyyneyttä. Että on tapana tehdä näin. Mulla ei oo mitään tapoja. Ne tavat vaihtuu päivittäin.

Me ihmiset ollaan niinku kerrostaloja. Olen eri mieltä asioista monesti vaan siksi, että olen eri tuulella. Mulla ei oo semmoista selkeää, että esim. mää oon kommunisti ja tykkään lenkkeillä. Vaan voin ihan hyvin huomenna olla persu ja mää inhoan lenkkeilyä. Ihmiset on tämmöisiä taloja!

Muistan, että 14-vuotiaana mulla oli joku 30 000 mielipidettä asioista – nyt mulla on ehkä kolme mielipidettä. Musta on tullut aivan tosi hämmentynyt. Mitä enemmän vanhenen… Musta ei tuu ollenkaan viisasta, vaan hyvin sekopäinen viime aikoina.

Nuorena oli silleen, että tää on paras bändi ja tää on paras ruoka, mutta nyt se on alkanu pilkkoutuu silleen, että ei tiiä, mitä helvettiä täällä oikeen tapahtuu täällä maailmassa.

Kaiken ei aina tarvitse olla helppoa

Eihän kaikkea tartte ymmärtää. Jos tuijotat vaikka kaunista kukkapuskaa, ni ei sun tarvi niinku tuskassa miettiä, että mitähän se oikein tarkoittaa. Kun se on vaan kaunis, kun nää katot sitä. Se on sama asia näissä runoissa.

Monet ajattelee, että kun kirja on luettu, ni se on tyhjennetty ja sen voi heittää pois. Että se nyt jäi sinne kirjahyllyyn pölyttymään. Mut mää tykkään kirjoista, jotka voi tai pitää lukee uudestaan ja uudestaan. Että ei tarvi olla HELPPO, kun kirjoittaa. Lukijaa pitää rakastaa niin paljon, että sitä pitää nähdä vaivaa.

Miksi kaiken pitäisi olla niin helppoa aina? Se on vähän sama, kun kiipeäisit korkeelle vuorelle. Siitä saa paljo enemmän nautintoa, kun on päässyt sinne korkeelle vuorelle. Niinku kauhee työ, kun olet siellä. Kuin se, että kävelee jollekin pienelle kukkulalle niinku suurin osa kirjoista on… Et ne kävelee, että tämmöstä se on… Mut jos se on vitun vaikee kirja, helvetin pitkä ja olet siellä perillä, niin se on parasta mitä voi olla!

Mulle ei riitä, että teen vaan kirjoja, vaan haluan olla tosi merkittävä. Ja saatan kirjottaa pelkästään yhtä sivua monta viikkoa, koska haluan, että se on niin hyvin kirjotettu, että pistää Juha Itkosen kateudesta vihreäksi.

Monet kirjailijat miettii, että pitäis taas tulla uus kirja. Ei tarvi tulla. Se tulee sitten kun se on hyvä.

Turha miellyttämisenhalu pitää unohtaa

Vältän lukemasta kritiikkiä. Siinä voi olla vaikka jotain, että: ”Miki Liukkosella on taipumusta nokkeluuksiin”. Sitten kun alan kirjottamaan, ni mää alan miettimään heti sitä yhtä kriitikkoa, että onkohan tää nyt liian nokkelaa, että pitäskö vähän vähentää. Alan heti sensuroimaan itteä. Heti miellytän muita. Tässä uudessa O-kirjassa päätin, että unohdan ne kaikki! Että ihan sama! Otin semmoisen asenteen, että tätä ei julkaista. Päätin, että tää on niin paska, että tätä ei julkaista. Se helpotti mua hirveesti.

Heti jos tulee semmoinen mieleen, että kirjalla on yksikin lukija, ni sitä alkaa heti tekemään vähän kivemmaksi. Tää ei päde vaan taiteeseen, vaan ihmisten elämään ylipäänsä. Suomalaiset, vaikka jos on ravintolassa ja on ihan kauheeta ruokaa ja tarjoilija kysyy, että oliko hyvää ruokaa, ni: ”Joo, hyvin maistu, tosi hyvää”, ja se on ollu ihan paskan makusta se ruoka. Kukaan ei koskaan sano, että tää on ihan perseestä tää ruoka, tuo mulle uus.

Mun pitää koko ajan muistuttaa itteeni siitä. Mulle tulee tosi paljon niitä takapakkeja. Mutta en vaan tykkää siitä suomalaisesta tavasta nöyristellä. Että noohh, tulipahan jotakin kirjoitettua… Jos jotain tekee, ni se pitää perkele seistä sen takana! Että tää on niin hyvä kuin mää pystyn! Ja tää ansaitsee voittaa palkinnon. Ja siinä ei oo mitään kusipäistä. Se on vaan uskoa siihen omaan taiteeseen.

Sitten kun multa tullaan kysymään, että: ”Onko tää sun kirja hyvä?” Ja mää sanon, että on. Niin kaikki on, että: ”Höh, kauhee kusipää, tykkää omasta kirjastaan.” No TOTTAKAI! Sitten, että: ”No voittaako tää Finlandian?” Ni oon, että no joo, kyllä tää varmaan voittaa. Sitten kaikki on ihan raivona.Kyllähän sitä nyt on epävarma itsekin. Mut se on vaan fakta: Miksi tehdä mitään, jos ei tee sitä niin hyvin kuin osaa?

 teksti jatkuu tämän mainoksen alla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top