Luovuus voi olla hengissä pitävä voima – Vaikka ei ole vaihtoehtoja, voit silti valita

Monesti, kun miettii, kuinka itsensä esittelisi tai mitä itsestään tahtoisi lukijalleen jakaa, ei tiedä, kuinka aloittaa. Kun ensikertaa pääsee ääneen, päässä pyörii miljoona asiaa, muttei kuitenkaan kunnollista, varteenotettavaa punaista lankaa. Ehkä siksi jätän kaiken sen kiusaannuttavan itsestä puhumisen kokonaan väliin ja kerron teille eräästä toisesta. Kerron elokuvantekijä Simon Fitzmauricesta.

Katsoin Yle Areenasta muutama päivä sitten hänestä kertovan dokumentin Pimeys ei ole tullut vielä (It’s Not Yet Dark, Irlanti 2016). Fitzmaurice sai 34-vuotiaana motoneuronisairaus ALS -diagnoosin. ALS on sairaus, jonka seurauksena lihasvoimat häviävät ja liikehermot tuhoutuvat – sama sairaus, josta fyysikko Stephen Hawkins kärsi poikkeuksellisen pitkään, vuosikymmeniä. Fitzmaurice sai lääkäriltä elinaikaa 3–4 vuotta.

Fitzmauricen ja hänen perheensä elämän diagnoosi tietenkin pysäytti. Fitzmaurice oli valinnan edessä: antautuako pikkuhiljaa elämän päättävälle taudille vaiko elää. Hän päätti elää, vaikka kuolisi.

Simon Fitzmaurice pohti sairauden edetessä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, ja kuka saa päättää, kenen elämä sellaista ylipäätään on. Fitzmauricelle rakkaus oli elämän kantava voima. Rakkaus vaimoaan Ruthia, lapsiaan ja läheisiään kohtaan. Rakkaus elämää kohtaan.

Fitzmaurice rakasti myös luovuutta ja luovaa työtä. Nämä kaikki antoivat hänelle uskoa ja tahtoa jatkaa, vaikka yksi kerrallaan häneltä vietiin asiat, joita koemme kuuluvan ”normaaliin”, toimivaan kehoon.

Rakkaus, intohimo ja motivaatio sai Fitzmauricen jaksamaan tuplasti ne vuodet, jotka lääkäri hänelle ennusti.

 teksti jatkuu tämän mainoksen alla

Sairaus vei liikuntakyvyn, lopulta myös kyvyn hengittää ja puhua. Mutta nykyteknologia mahdollisti Fitzmauricelle kirjoittamisen silmänliikkeitä tunnistavan tietokoneen avulla. Niinpä hän teki sitä, mitä rakasti: kirjoitti muistelmat ja käsikirjoitti ja ohjasi kokopitkän elokuvan My Name Is Emily, jonka kuvausprosessissa hän työskenteli kellon ympäri. Sairauden olisi kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt viedä häneltä mahdollisuus työntekoon. Lisäksi hänestä kuvattiin henkilödokumentti, jota suosittelen erittäin lämpimästi jokaiselle.

Ihminen voi olla pakon edessä käsittämättömän sitkeä ja sinnikäs. Alkushokin jälkeen valinta on hänen, kuten Fitzmaurice kuvaa.

Tervettä ja kuolemaan johtavan taudin diagnoosin saanutta ihmistä ei voi verrata keskenään eikä tarvitsekaan. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta asiasta, mutta dokumentin jälkeen mietin silti, että meillä jokaisella on Fitzmauricelta oppia otettavana.

Jokainen meistä voi valita elää, olimme sitten perusterveitä tai vakavasti sairastuneita. Me emme kukaan tiedä, milloin loppu meidät kenetkin kohtaa.

Voimme valita, antaudummeko vain elämämme uhreiksi vai puskemmeko eteenpäin esteistä ja rajoitteista huolimatta. Jollakin esteet ovat henkisiä, toisella fyysisisiä, kolmannella taloudellisia. Fitzmauricen esteeksi nousi varmasti yksi pahimmista, ja silti hän teki paljon sellaista oman intohimonsa eteen, minkä terve ihminen saattaa syystä tai toisesta päästää läpi sormiensa.

Mielestäni luovuus kannattaa valjastaa voimaksi, joka pitää kiinni elämän syrjässä, antaa elämälle merkitystä. Omanlainen intohimoinen suhtautuminen itselle tärkeään asiaan sai varmasti osittain myös Stephen Hawkingin jaksamaan sairauden kanssa pitkään. Isomummoni jaksoi 94-vuotiaaksi asuen itsekseen omakotitalossa. Koska hän suhtautui kodin- ja puutarhanhoitoon intohimoisesti, mutta jalat eivät kantaneet, aina saattoi heittää muovista puutarhapenkkiä seuraavan kitkettävän pensaan luo ja hitaasti hivuttautua sinne itse perässä.

Vaivalloista. Vaivalloista, työlästä ja hidasta kuten kirjoittaminen Fitzmauricelle. Mutta kun asia on tärkeä, keinot löytyvät kyllä.

Me kaikki emme voi valjastaa intohimojamme ammatiksemme. Itse olen onnekas ja toivottavasti elätän itseni kirjoittamalla jatkossakin. Silti uskon, että me kaikki voimme löytää itsestämme motivaation, niin voimakkaan, että pahan paikan tullessa se saa meidät sanomaan kuten Fitzmaurice pyörätuolissa täysin liikkumattomana ja hengityskoneessa: ”Minä haluan elää.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top