Kulttuurimme kohtelee kuolemaa kuin vaarallista salaisuutta – mutta vain ihminen, joka muistaa kuolevansa, uskaltaa todella elää

Aamukuudelta ikkunat helisevät ja lattia vavahtelee. Maanjäristys. Balin rauhoittava ympäristö on hellinyt syvillä unenlahjoilla, joten nukun sängyssäni tästä kaikesta autuaan tietämättömänä. Aamukahdeksalta vavahtelee uudelleen, parin sekunnin ajan, hieman lempeämmin. Naapurini palasi äsken kävelylenkiltä riisipeltojen keskeltä ja kertoi nähneensä siellä kobran. Kaikki muistanevat ympäristötiedon tunneilta tai action-elokuvista, mitä sen puraisu tarkoittaa. Toinen naapurini, joka on muuten suomalainen ja pian jakaa omaa tarinaansa täällä sisällönluojana, kertoi, että läheisellä rannalla surffaaja oli menehtynyt pari päivää sitten salamaniskuun. Ulkoasiainministeriön matkustustiedotteen mukaan maassa on ”noudatettava erityistä varovaisuutta”. Denguesääskiä. Vesikauhuisia apinoita. Tulivuorenpurkaus? 

En tahtoisi ajatella kuolemaa, en nyt, en täällä rauhan ja harmonian suitsukkeentuoksuisessa kuplassa. Kulttuurissamme kuolema keikkuu ”asioita, joista ei tule puhua” -listan kärkisijoilla, se on kuin pahainen bugi elämän käyttöjärjestelmässä. Siksi tästä tematiikasta kirjoittaminen tuntuu kuin sohisi arkaa muurahaispesää, jota kukaan ei edes haluaisi tunnustaa olevan olemassa.

Muutama vuosi sitten matkasin Intian Varanasiin, jossa kuoleman tuntu on vahvasti läsnä. Ganges-joen rannassa palaa jatkuvasti rivi nuotioita, joissa ruumiit muuttuvat hiljalleen savuksi ja tuhkaksi. Jos ihminen kuolee Varanasissa, sen katsotaan olevan oikotie taivaaseen. Samasta syystä monet haluavat tuhkansa ripoteltavan jokeen. Oli hätkähdyttävää nähdä, kuinka ihmiselämän rajallisuus koettiin arkipäiväisenä, mutta samalla pyhänä ja kauniina. Suhtautuminen tuntui jokseenkin terveemmältä kuin meidän omassa, kaikkea epävarmaa ja käsittämätöntä kammoksuvassa, tabukulttuurissamme.

Tämänpäiväiset kohtaamiset Balilla päästivät kuoleman ajatuksen luikertelemaan henkilökohtaiseen paratiisiini. Suhtautumiseni aiheeseen on jotakuinkin samanlainen kuin Woody Allenilla: En varsinaisesti pelkää kuolemaa, mutta en vain haluaisi olla itse paikalla, kun se tapahtuu. Koettuaan elonsa varrella hetkiä, jolloin oma mieli on hyvin vakuuttavasti uskotellut k-hetken koittaneen, on ollut välttämätöntä tutustua ajatuksiinsa kuolevaisuudesta. Ne, jotka ovat kokeneet sen sellaisia hassuja olotiloja tai joita kuolema on muuten liipannut läheltä, tietänevät sen puhdasta kauhua seuraavan epämääräisen helpottuneisuuden ja epäuskon tunteen.

Eräs perinteinen tiibetiläinen meditaatio on mietiskellä omaa kuolemaansa. Tarkoituksena on, että käydessään läpi oman elämänsä väliaikaisuutta, ihminen riisuutuu turhasta ajatusten pintamateriasta. Ihminen, joka kuolee jo eläessään, on periaatteessa kuolematon. Hän, joka katsoo omaa kuolevaisuuttaan silmästä silmään, ymmärtää oman elämänsä hetkellisen ja ainutlaatuisen luonteen. Kunhan mahdollisesta ensisäikähdyksestä selviää, ihminen saattaa oivaltaa, ettei elämässä ole juuri mitään pelättävää. Tapahtuu vapautuminen, kun asiat loksahtelevat oikeaan mittakaavaan. Ihminen voimaantuu, kun hän ymmärtää, ettei ole mitään menetettävää. Omat viat ja virheet, epäonnistumiset, pelot, häpeän ja pienuuden tunteet yhtä lailla kuin menestys ja onnistumisetkin leijailevat jossain vaiheessa savuksi elämän ihmeellisesti etenevään virtaan. Ihminen vapautuu luomaan. 

Se joka muistaa kuolevansa, muistaa myös elää. Hänelle syntyy palo synnyttää jotain, mikä jää elämään hänen itsensä jälkeen – tehdä pienestä osasta itseään kuolematon. Se joka hyväksyy kuolemansa väistämättömänä määränpäänä, on vapaa ja peloton. Suuri osa peloistamme on pohjimmiltaan kuolemanpelkoa.

Kenenkään kuolema ei pyyhi pois elettyä elämää, sen yllättävää, sattumanvaraistakin perhosvaikutusta. Jotain jokaisesta ihmisestä jää jäljelle, tänne keskellemme elämään. Oman maallisen taivalluksen exit-vaihetta varten usea kirjoittaa viimeisen tahtonsa, juridista arvoa omaavan virallisen testamentin. ”Vanhin poikani periköön metsäpalstani ja se serkku, jonka kanssa aina naljailtiin, saakoon taakakseen eri kaupunkien kaduilta käsin poimimani hyödyttömän kivikokoelman!” Mutta juridisen dokumentin lisäksi jokainen meistä kirjoittaa myös toisenlaisen perintökirjeen. Elinaikana tehtyjen tekojen ja valintojen yhteenlaskettu summa sisältää viestin jälkipolville. Se on palanen suurempaa palapeliä, jonka kokoaminen jatkuu meidän visiittimme jälkeenkin. Mitä jos ajattelisikin koko elämäänsä testamenttina? Millaisen perinnön, muiston ja jäljen tähän maailmaan tahtoisi jättää?

Applen perustaja Steve Jobs totesi, että eräs hänen luovuutensa salaisuuksista on joka-aamuinen rutiini, jonka tarkoitus on muistuttaa kaiken väliaikaisuudesta. Kyseinen sankari on tämän legendaariseksi muodostuneen sitaatin lisäksi jättänyt meille perintöä harvinaisella runsaudella.

”Katson itseäni peiliin joka aamu ja kysyn itseltäni: ’Jos tänään olisi elämäni viimeinen päivä, haluaisinko tehdä sitä mitä olen tekemässä tänään?’ Jos vastaus on ollut ’ei’ liian monta päivää putkeen, tiedän, että minun on muutettava jotakin.”

Kulttuurimme kohtelee kuolemaa kuin tarkoin varjeltavaa salaisuutta. Arvostamme nuoruutta, pysyvyyttä, järkeä ja elinvoimaa. Kuolema tulee kätkeä katseiden ulottuvilta. Se on kuin jotain yllättävää, mitä ei pitäisi tapahtua. Ei hänelle, ei tähän aikaan, ei tällä tavalla. Ymmärrettävästi tuo mystinen lopullisuus aiheuttaa meissä surua ja irtipäästämisen ikävää. Mutta jättämänsä perinnön lohduttava voima, parhaimmillaan uutta elämää luova, voi kulkea kuoleman verhonkin lävitse. Elämälläni oli jokin merkitys, joka jatkaa ihmeellistä perhosefektimäistä kulkuaan itsestäni riippumatta.

Ihmisinä emme käsitä elämän kokonaiskonseptista ihan jokaista yksityiskohtaa. Ehkei ole meidän käsissämme määrätä täsmälleen sen kulkua ja kestoa, niin raadollista ja pelottavaa kuin onkin tunnustaa oman kontrollikenttänsä hiuksenhieno kantavuus. (Eikä tämä nyt ole kannanotto tämänviikkoiseen eutanasiakeskusteluun.) Kuoleman ajatuksen pitäminen mielessä muistuttaa, ettei ole varaa haaskata omaa potentiaaliaan. Ei ole varaa säästellä hyviä sanoja ja tekoja. Ei ole varaa odottaa loputtomiin. Täytyy toimia nyt ja pyrkiä elämään niin, että jälkeenjätetty testamentti tuo iloa, naurua, jotain hyvää ja hyödyllistä tänne perintöä jakamaan ja jatkamaan jääville.

Jokainen elämä on omintakeinen saaga, jonka viestin, sanoman ja opetuksen saa päähenkilö itse päättää. Kuolema on luonnollinen seuraus eletystä elämästä. Se on niitä harvoja kokemuksia, jonka me kaikki ihmiset ennemmin ja toivottavasti myöhemmin jaamme. Parasta lienee unohtaa turhat suorituspaineet ja pelata minuutit pois kellosta hymyssä suin, tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää.

By | 2017-11-12T16:58:11+00:00 marraskuu 12th, 2017|Elämä & hyvinvointi|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm
Luovan Laboratorion 1/2 perustaja. Yrittäjä, kirjailija, ex-juristi, ex-viestintäjohtaja, ex-jalkapalloilija, ex-reppureissaaja, ex-ekspertti monessa erilaisessa asiassa ennen kuin tajusi olevansa enimmäkseen vain aika ex-ynyt ja hämmentynyt koko elämästä. Vähän erakko, vähän nörtti, silti ihan ihmisrakas. Etsii merkityksiä. Tahtoo haltioitua. Usein nauraa.

Jätä kommentti