Keskeneräisyyden estetiikkaa – Vaalimmeko tehokkuutta niin, että unohdamme tekemisen kauneuden? | Emilia Haljala

Aina pitäisi olla valmis ennen kuin voi edes aloittaa, mutta pitäisi kuitenkin aloittaa, jotta saisi valmiiksi. Rehellisesti sanottuna en tiedä, olenko koskaan tuntenut itseäni valmiiksi mihinkään. En koe olevani valmis yrittäjäksi, kirjoittajaksi tai aikuiseksi, mutta olen silti. Impulsiivisuuteni, uskoni unelmiini ja kokeilunhaluni saavat minut aloittamaan, ei valmiuden tunne. Intuitio kuljettaa eteenpäin ja suuretkin päätökset tehdään usein tunteella, järjen juostessa perässä.

Kun järki viimein saavuttaa tunteen, alkaa kyseenalaistaminen ja kuulustelu. Aloittelevana, nuorena yrittäjänä mietin usein, olenko tähän oikeasti valmis. Jos en nyt, niin milloin ja mikä tekisi minusta valmiin? Ehkä pitäisi vielä käydä jokin kurssi tai hankkia lisää työkokemusta. On niin paljon asioita, joita en vielä tiedä. Toisinaan tuntuu, että jo pelkässä ihmisenä olemisessa on tarpeeksi haastetta. Jos jään odottelemaan valmiuden tunnetta, voin hyvin siirtää aloittamisen seuraavaan elämään.

“Maalaus ei ole koskaan valmis, se vain pysähtyy kiinnostaviin paikkoihin.” -Paul Gardner

Opiskellessani aikoinani draamakasvatusta törmäsin termiin keskeneräisyyden estetiikka. Koin rakkautta ensisilmäyksellä. Nuo kaksi sanaa yhdessä sisältävät paljon viisautta. Jyväskylän yliopiston järjestämällä opintojaksolla termiä kuvaillaan seuraavasti: “Keskeneräisyyden estetiikalla tarkoitetaan prosessista kumpuavaa, vielä hiomatonta, mutta oivaltavaa esteettistä toimintaa, joka on merkityksellistä, koska siinä integroituvat sisältö ja muoto uusin tavoin.” Keskeneräisyydessä nähdäänkin kauneutta rumuuden sijaan. Vaikka termiä käytetään kuvaamaan taiteellista prosessia, pätee ajatus loistavasti muuhunkin. Onhan elämäkin eräänlaista taiteilua, jossa ollaan jatkuvasti prosessissa.

Mutta eihän kukaan koskaan tavoittele keskeneräisyyttä, vaan siitä pyritään pois, valmiiksi, täydelliseksi. Yhteiskunnassamme on niin kova tekemisen meininki, että keskeneräisyys nähdään heikkoutena. Kaikki keskeneräinen on suoritettava valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Asioita on saatava valmiiksi, koko ajan ja mahdollisimman paljon. Kun yksi asia valmistuu, seuraava odottaa jo tekijäänsä. Valmius kulkee usein käsi kädessä täydellisyyden tavoittelun kanssa, yhdessä ne sanelevat valtavat vaatimukset tekemiselle, tappaen ilon ja luovuuden. Se on keskittymistä lopputulokseen prosessin sijaan, elämistä tulevaisuudessa, ei tässä hetkessä. Pahimmassa tapauksessa täydellisyyden tavoittelu estää meitä yrittämästä. Rima asetetaan heti alussa niin korkealle, ettei edes uskalleta aloittaa – tai aloitamme epäonnistumisen pelon painostaessa tekemisiämme. Itseään saa usein muistuttaa, että monia asioita pitää tehdä ensin huonosti, jotta niitä voi tehdä hyvin.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Ollessani parikymppinen halusin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani ja päätin viimein hakea musiikkiopiston viulutunneille. Sieltä jäi muistoksi vain elämäni ensimmäinen ikäkriisi, kun sain kuulla, että olen aivan liian vanha aloittamaan viulunsoiton. Häiritsevän mustavalkoista ajattelua. “Tähtää täydellisyyteen tai älä yritä ollenkaan!” Omat tavoitteeni olivat paljon vaatimattomammat, en pyrkinyt olemaan seuraava Vanessa Mae, halusin vain kokeilla. Pari vuotta myöhemmin isäni, joka ei omannut minkäänlaista musiikkitaustaa, päätti toteuttaa samankaltaisen unelmansa. Hän osti käytetyn saksofonin, meni tunneille ja opetteli. Ei mennyt kauaakaan, kun hän soitteli sujuvasti vanhempieni häävalssia. Se oli konkreettinen esimerkki aloittamisen tärkeydestä — ja siitä, ettei koskaan ole liian vanha aloittamaan. Muutama vuosi myöhemmin ystäväni opetti minulle viulunsoiton alkeet ja totesin, etten ehkä haluakaan viulistiksi. Sain mahdollisuuden kokeilla, jonka jälkeen olin hieman viisaampi. Levollisin mielin, kaunaa kantamatta, hautasin viulistiunelman. Keskeneräisyyteen kuuluu kokeilu, joskus onnistuminen ja toisinaan taas mokailu. Epäonnistumisetkin opettavat, jos vain on halukas oppimaan. Olisi aina hyvä muistaa lähtökohta ja verrata itseään vain nuorempaan minäänsä.

Tässä ihan lähiaikoina olen oivaltanut prosessin arvostuksen tärkeyden. Emmehän elä elämääkään miettien jatkuvasti lopputulosta, eli kuolemaa. Tai meidän ei ainakaan pitäisi. Kun seitsemän vuotta sitten aloin haaveilemaan näyttelijän opinnoista ulkomailla, olisi tuntunut tuskalliselta ajatella, että “lopputuloksen” saavuttamiseen menee tosiaan niin kauan. Oli lähdettävä kulkemaan kohti päämäärää, vaikka matkan kestosta tai reitistä ei ollut tietoa. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että olisinpa osannut olla enemmän hetkessä.

Keskeneräisyyden käsityksen voi tulkita monin tavoin. Parhaimmillaan se on kiehtovaa, inhimillistä, salaperäistä, rohkeaa, aitoa ja rehellistä — täynnä mahdollisuuksia. Pahimmassa tapauksessa se voi olla sielua riistävää, jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.

Sanotaan, ettei kukaan ole täydellinen. Miksi silti yritämme niin kovasti? On helpompi hyväksyä muiden keskeneräisyys, mutta itseään kohtaan on vaikeampi olla lempeä. Koko ajan pitäisi tulla joksikin sen sijaan, että keskittyisi olemaan se, mikä jo on. Pysähtyisi mielenkiintoisiin kohtiin. Antaisi aikaa ja arvostusta sille, mitä jo on. Entäpä jos täydellisyyden määritelmä olisikin aina riippuvainen ihmisestä itsestään, sen hetkisistä lähtökohdista ja olosuhteista? Täydellisyyden tavoittelusta luopuminen ei tietenkään tarkoita, että asioita pitäisi tehdä huonosti tai huolimattomasti. Tottakai voi silti pyrkiä tekemään parhaansa. Vielä kun lisää ripauksen huumoria, eikä ota itseään aina turhan vakavasti, tekemisen laatu muuttuu mielekkäämmäksi. Kyseessä on enemmänkin fokuksen ja asenteen muuttaminen, ei tekotavan muuttaminen.

Jokainen, joka on elämässään joutunut kirjoittamaan esseen, tietää miten vaikeaa aloittaminen on, varsinkin kun takaraivossa kolkuttaa deadline, lopputulos ja arvosana.

Deadlinet on keksitty syystäkin, muuten voisimme viilailla töitämme loputtomiin. Oli kyseessä sitten teatteriesitys, maalaus, koulutyö tai itsensä kehittäminen, aina voisi tehdä jotain enemmän tai paremmin. Voisin odottaa, olisiko minulla huomenna tai ylihuomenna parempaa sanottavaa ja enemmän kirjoitettavaa. Kun täydellisyyden tavoittelun sijaan keskittyy itse tekemiseen ja luottaa prosessin synnyttämään lopputulokseen, ei tarvitse murehtia niin älyttömästi tulevasta. On parempi aloittaa vähän, kun ei ollenkaan. Lopulta kaikki isotkin asiat koostuvat monesta pienen pienestä tekijästä. Tie luo kulkijaansa, kunhan vain ottaa ensimmäisen askeleen ja lähtee liikkeelle niillä eväillä, mitä on.

Tämäkään teksti ei ole valmis, saatika täydellinen. Se on vain osa keskeneräisen kirjoittajan prosessia, joka pysähtyy nyt hetkeksi tähän ja on niin täydellinen, kuin juuri tässä hetkessä voi olla.

Tahdotko löytää tekemisen ilon ja inspiraation – nauttia siitä tunteesta, kun sanat saavat virrata vapaasti sisältäsi ulos paperille? Tule mukaan rakastetulle luovan kirjoittamisen verkkokurssille! Lue lisää ja liity mukaan kannustavaan kirjoittajien klubiin klikkaamalla kuvaa:

By | 2018-02-07T11:52:41+00:00 helmikuu 7th, 2018|Elämä & hyvinvointi|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm
Innostuva seikkailija, näyttelijä ja vastasyntyneen Aloha Spirit Finland yrityksen perustaja, joka on pääroolissa oman elämänsä käsikirjoituksessa.

Jätä kommentti