Kaikkein kovimmat pinnat kaipaavat hellintä kosketusta

Jere Karalahti. Kova äijä. Karski kun mikä. Alfa-uros. Ei kadu mitään tekoja elämässään ja painii perheensä miesten kanssa kunhan ensin juodaan kunnolla vodkaa, kuten kovan jätkän kuuluukin. Tiedäthän, kyllähän tästä on jo tarpeeksi puhuttu varmaan viime päivinä, että kaikille on tullut selväksi, ettei tämä äijä ole se ihan kaikkein paras esikuva oikeastaan kenellekään. En arvosta itsekään tätä uhoa ja tekoja. Enbuske Veitola Salminen -keskustelua en katsonut, kirjaa en ole lukenut, mediaakaan en kauheammin ole tästä aiheesta seurannut. Olen tehnyt päätelmäni sen pohjalta, mitä arvostamani ihmiset ovat sanoneet (kuten Juuso täällä).

Arvostan maailmaa, jossa tämän kaltainen tarina ja uho luo keskustelun, joka avaa ihmisten mielet herkkyyden tärkeydelle. Esikuvani ovat sellaisia ihmisiä, jotka hymyilevät toisille pyyteettömästi. Ihmiset, jotka ovat aina valmiina kuulemaan toista ihmistä, pysähtymään toisten ihmisten keskuudessa. Arkeni sankareita ovat he, jotka avaavat toisille ihmisille ovia, kassajonossa laittavat kapulan omien ostoksien perään, käyvät jatkuvaa taistelua sen puolesta, jotta maailmassa olisi inhimillistä kiltteyttä. Maailma, jonka ihmisasukkaiden arvomaailmasta löytyy nöyryys, on minun maailmani. Kädet nyrkkiin puristettuna kulkevat, vain oman kuplansa tuijottelijat, kuuluvat maailmaan, jonka kierrän kaukaa. On totta, että oman elämänsä voi kokea hyväksi, vaikka olisi kulkenut aina sitä omaa polkuaan, polttaen siltoja ja aiheuttaen jälkeensä suuria suruja, tuskaa ja vihaakin. Ihmisen ollessa tarpeeksi kauan ilman lämpöä, rakkautta, halauksia ja olkapäätä, jota vasten itkeä, ilman pyyteetöntä rakkautta ja turvaa, voi kaiken päälle kasvaa suuri ja kova kuori. Tuota kuorta ja uhon verhoa on vaikea pudottaa, kun sen tuoman turvan kanssa saa elää tarpeeksi kauan.

Jotkut meistä kohtaavat elämässään niin paljon pahaa ja viettävät elämästään niin ison osan ihmisten keskellä, jotka eivät arvosta ja rakasta rehellisesti, vaan tavoitellen jotain omaa etua, ettei enää osaa tunnistaa hetkiä, kun tuon kovien kokemuksien rakentaman suojamuurin voisi myös avata. Uskon myös, ettei tuota muuria vastaan voi taistella rakentamalla väliin uutta muuria. Uskon, että kovan pinnan löytäessä sen hellimmän kosketuksen, pinnan alta avautuu niin suuri määrä kaikesta kasvatetusta kovuudesta johtuvaa tuskaa, ettei syntynyttä itkun määrää saa hetkessä lopetettua.

Steve Jobs tunnetussa puheessaan sanoi aikanaan, ettet voi yhdistää elämäsi pisteitä muuten kuin katsomalla taakse päin. Tämä hetki on johtunut kaikista elämän valinnoista tähän mennessä ja harva meistä voikaan sanoa, että katuisi suuresti näitä elämän pisteitä. Moni meistä voi sanoa menneisyydestään asioita, mitkä tekisi toisin, jos voisi, mutta samaan hengenvetoon taas usein sanotaan, että ollaan kyllä tyytyväisiä tähän hetkeen, ja koska menneisyyden teot ja tapahtumat ovat vain tuoneet tähän hetkeen eli ei niitä välttämättä siis vaihdettaisi poiskaan. Ihmiset ovat kykeneviä näkemään kausaliteetteja elämässään, ne tämän hetken tapahtumia aiheuttaneet syyt. Kovatkin jätkät näkevät elämänsä tämän hetken niin, että ihan hyvinhän tässä menee, että ei kai elämästä kannattaisi mitään vaihtaa, koska kaikki kuljetut polut ovat vain tuoneet tähän hetkeen.

Joskus tunnustuksesta vain puuttuu se pieni nyanssi, nimeltään inhimillinen katumus. ”Näin olen elänyt ja mitään en kadu, koska tähän pisteeseen olen päässyt.” Se, minkä vain me muut toivoisimme joskus kuulevamme, on se lisäys: ”mutta kaikesta en ole ylpeä ja olen tehnyt paljon asioita, joita en tekisi uudestaan, enkä haluaisi nähdä lapseni tekevän näitä samoja virheitä.” Katumus, nöyryys, rehellisyys. Vaatii suuren määrän rohkeutta tunnustaa elämästä tosiseikkoja, joista ei ole ylpeä. Elämän kokonaisvaltainen katuminen aiheuttaa tullessaan myös pelkoa. Mitä enemmän näkee menneisyydessään vain virheitä, sitä pienemmäksi rajoittaa tulevan elämänsä. Virheet voi kuitenkin kääntää opetuksiksi, ikään kuin positiiviseksi voimaksi, jonka kautta ammentaa tulevaa elinpiiriään suuremmaksi.

Kyllä me tarvitaan koviakin jätkiä. Mutta ne kovat jätkät tarvitsevat joskus painimisen sijasta kuuntelua ja jonkun kainalossa makoilua, jotta ne kovien jätkien teot voi muuttaa opetuksiksi muille, ettei meidän kaikkien tarvitse tehdä elämässä samoja virheitä. Menestyksen meistä jokainen määrittää itse lopulta, ja suurin virhe viimeisellä hetkellä on varmasti tunne siitä, että ympärillä ei ole enää ainuttakaan läheistä ihmistä ihan vain siitä syystä, että olemme itse kasanneet ympärillemme niin suuren muurin, ettei kukaan ole päässyt oikeasti lähelle.

Elän maailmassa, jossa esikuvia ovat ne hymyilevät ja toisia kuuntelevat ihmiset, jotka ovat niin rohkeita, että uskaltavat olla herkkiä. Herkkyys, se vaatii rohkeutta enemmän kuin mikään. Kovin jätkä maailmassani on se, joka uskaltaa pudottaa kovuuden haarniskansa pois harteiltaan. Kyllä minä uskaltaisin Jereäkin halata, enkä edes pelkää, että hän muuttaisi tuota halausta painiotteeksi, koska Jerekin on lopulta vain ihminen.

By | 2017-10-11T14:19:19+00:00 lokakuu 11th, 2017|Elämä & hyvinvointi|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm

Hei, olen Sami. Minusta tuntuu, että kaiken maailmassa voisi tehdä vähän paremmin. Minulla onkin jatkuva pieni ärsytys asioista, kun ne voisi olla vähän paremmin. Siksi tykkään keksiä uusia juttuja aika paljon. Ettei niin paljoa ärsyttäisi. Tykkään myös hedonistisista nautinnoista. Pelkään vihaa.

Jätä kommentti