Hätä luovat keinot keksii – mutta luovuuttaan voi käyttää myös väärin | Maria Paldanius

Minusta se mies oli luova.

Punaisella lapulla merkittyjen tuotteiden intensiivimetsästys ei ole mitään mekaanista leipätyötä, eikä varsinkaan jokamiehen heiniä. Se vaatii aikaa, energiaa, mielikuvitusta ja pohjapätäkkää. Viimeistä miehellä ei ollut. Siksi mies käytti luovuuttaan ja teki mitä teki: kiersi ruokakauppoja päivät pääksytysten ale-elintarvikkeiden perässä, teki täsmä-ostoksia ja kiikutti tuotteet peräpitäjissä asuville asiakkaille ja tilaajille. Tai jos nyt välttämättä halutaan tehdä isompi ero laillisen, verotettavan liiketoiminnan ja omaehtoisten puolilaittomuuksien välillä, voidaan tavaran vastaanottajia kai kuvailla ihan vaan nälkäisiksi ihmisiksi, joiden tarpeiden täyttämisen (eli sydämen ja vatsan!) asialla kyseinen hankkija vahvasti oli.

Jos jotakin siltä mieheltä puuttuikin (jonkun mielestä ehkä varallisuutta, itsearvostusta, lainkuuliaisuutta, moraalia tms.), niin ei ainakaan luovuutta.

Jokainen tietää, että alennustuotteiden kohdennettu ostaminen oikeista paikoista oikeaan aikaan on miltei mahdoton missio. Samalla tavalla kuin kirpputorille ei kannata mennä tarkkarajaisten ostostavoitteiden ja kauppalistojen kera, ei myöskään ale-laareilta kannata odottaa liikoja -jos ylipäätään mitään. Ale-laarit ovat nopeiden päähänpistojen, huti- ja heräteostosten ja äkkipikaisten ideoiden keitaita (hei tänään voisinkin – ensikertaa elämässäni! – haluta laittaa leivänpäälle salmiakkilevitettä ja eivätköhän liivatteet, suolakurkut ja tomaattirosmariinitahnakin – mikä – tule käytettyä!). Ale-laareilla ei suunnitella. Niiden äärelle ajaudutaan samalla lailla kuin väärälle alalle tai vääriin parisuhteisiin. Niiden äärellä vaaditaan itsekuria, harkintakykyä ja ripauksen verran luovuutta: Onpa halpa. Olisiko tälle käyttöä? Onko edullisen ostaminen aina edullista?

Samaa kysyi mies asiakkailtaan, mutta kääntäen: mille teillä olisi käyttöä?

Mies uskoi sisuun, sitkeyteen, tuuriin ja sitä myötä tietenkin myös siihen, että kaikki on hankittavissa. Juuri vakaa usko kaiken hankittavuuteen oli koko ”liiketoiminnan” (huom. lainausmerkit) perustus. Asiakkaat tekivät tilauksensa ja miekkonen lähti jokapäiväiselle hankintakierrokselle tavoitteenaan täyttää tyyppien hankalimmatkin toiveet. Mies ehti netota toiminnallaan sievoiset summat ennen kuin jäi viime vuonna lopulta kiinni. Ei liene yllättävää, että sellaisesta vuosisadan rikoksesta napsahti sakot, joita mies maksaa lopun ikäänsä takaisin. Persuti, kun pääsi keplottelemaan! Kuin koira veräjästä! Rikollinen! Mutta kyllä jokainen lyhyen matikan keskenjättänytkin osaa laskeskella osimoilleen näin: aletuotteiden myynti iäkkäille maalaisille ja pikkukyläläisille auton peräkontista ei kyllä tasan tarkkaan ketään rikastuta.

Miehestä ei tullut miljonääriä, vaan rikollinen. Suomen lain puitteissa tapahtumaketjun lopputulos on toki ymmärrettävä, odotettavissa oleva ja järkeenkäypä. Sen siitä saa, kun leikkii tulella! ajatteli varmasti moni uutisen lukenut. Koko pikku hankintabisnes oli kuin tikittävä aikapommi, joka vai odotti paljastumistaan ja paljastumisenjälkeistä purkua tai räjähdystä. Näen, että lopulta tapahtuivat molemmat, sekä yleisesti, että miehelle itselleen hyvin henkilökohtaisella tasolla: maa purettiin jalkojen alta ja sitten räjähti.

 teksti jatkuu tämän mainoksen alla

Silti jossakin, kaiken tämän liikalaillisuuden, byrokratian ja holhouksen (isoveli valvoo!) ja totaalisen laittomuuden välimaastossa sijaitsevalla harmaalla vyöhykkeellä, jonka meistä jokainen varmasti itsessään myös tunnistaa, minäkin nyt uuden vuoden jälkeisissä olotiloissani hillun, ja mietin: Miten surullista. Olipa hieno idea. Olipa sitkeä, sisukas ja luova mies.

Samoin kävi hiljattain Kalle Päätalon kotipitäjässä, Taivalkoskella, jossa erästä jättipottia seurasi jättisakko. Paikallinen, ilmeisen heikossa taloustilanteessa ollut einari keksi rokottaa vakuutusyhtiötä tuhoutuneesta autosta. Asiat, jotka olivat totta: auton vakuutukset olivat voimassa ja auto oli tuhoutunut. Vakuutusyhtiö pahoitteli ja korvasi auton kärsimykset autonomistajalle, joka ilakoitsi masseineen menemään. Kunnes joku skeptikko-asiamies ajatteli uudestaan ja keksi epäillä: tässä on jotain mätää. Tai ehkä enemminkin: tämä on liian suunniteltua, liian tarkkaa ja täsmällistä, liian luovaa ollakseen sattumaa, vahinkoa ja ylipäätään totta!

Totta oli vain toinen puoli. Se toinen, eli nurja puoli (vai ihan vain kolikon toinen, jota ilman totuuttakaan ei olisi?) alkoi avautua hiljalleen kuin lankavyyhti kissan käpälissä: kuski, eli edellä mainittu rahapulainen, oli ajanut auton päin puuta, eikä vain yhdesti, vaan kolmesti! Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä kolaroija-einari oli fiksu mies. Ja fiksu mies tietää, miten ja millaisella mekanismilla auto hajoaa puuhun törmätessään. Niinpä etevä-einari tarttui moukariin ja moukaroi lasin tuusannuuskaksi. Se oli viimeinen virhe. Se ei mennyt läpi eräälle, kaiken ratkaisseelle vakuutusasiamiehelle, jonka sisällä asui tiettävästi kemian ja fysiikan lait tunteva nörtti, joka tiesi: tuulilasi ei rikkoonnu tällä tavalla puuhun törmätessään.
Mies ei saanut pitää kymppitonnejaan. Sen sijaan hän sai syytteen petoksesta.

Minusta nämä miehet olivat pohjimmiltaan luovia. Miten pitkälle he itsensä venyttivätkään! Mitä kaikkea me ihmiset ylipäätään, päivät pääksytysten elossa pysymisen, selviytymisen ja elämän läpi luovimisen tähden keksimmekään! Miten mahtavaa, inspiroivaa, hullua, sairasta, ihanaa ja sympaattista.

Luovuus voi olla myös ase; toisinaan vain itseen kohdistettu. Sitä voi käyttää väärin, kuten edelliset esimerkit osoittavat. Vähän samalla tavalla kävi eräälle toisen maailman sodan pääjehulle, joka haki Wienin taidekouluun aikoinaan, muttei päässyt. Pettymys alkoi kääntää kelkkaa nurin. Ehkä minullakin olisi seinälläni kuuluisan itävaltalaistaiteilija Adolf Hitlerin akvarelli, jonka siveltimenvedot olisivat aivan uniikit. Harmi, kun Hitlerkin meni kohdentamaan luovuutensa sanalla sanoen väärin.

Enemmän lainkuuliaisuuteen kuin lainvastaisuuteen tai laittomuuksiin kallistuvuudestani huolimatta, en voi väittää, ettenkö olisi hörähtänyt (ilosta ja ihmetyksestä) uutiset luettuani. Rangaistukset olivat molemmille miehille ihan paikallaan ja asianmukaiset, eivätkä ukot tietenkään toimineet suotavalla tai kenenkään hyvinvointia tukevalla tavalla. Mutta kun keissejä alkoi ajatella elokuvallisin keinoin ja tarinallisista lähtökohdista käsin, niin kyllä pieni ansiomerkki noin luovasta ajattelusta olisi minusta ollut poikaa. Hädässä luovuus tunnetaan ja hätä luovat keinot viimeistään keksii.


Hanki päivittäinen annoksesi luovuutta, tilaa uudet artikkelit suoraan inboxiisi:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top