Elämäni varrelta opittua: Jätän kaiken ja muutan erämaahan | Sami Mikkola

Tämä tarina kertoo pääosin seikkailuistani, kokemuksistani ja elämyksistäni Norjan Lofooteilla, vähän Tromssassa ja janostani viedä koko elämäni erämaahan, vuoristoon, luontoon. 

Luonto on seikkailu. Luonto on rauha.

Nuo yllä olevat rakastamani sanat ovat Ylellä pyörineestä Eränkävijät-sarjasta, sen introsta. Eränkävijöistä on puhuttu jo kauan minulle. Löysin tuon sarjan toden teolla vasta joulukuun alussa, alle pari kuukautta sitten. Nyt olenkin katsonut jokaisen Äijä-koiran ja muiden kumppaneiden seikkailun jo kolmeenkin kertaan. Olen löytänyt itsestäni suuren palon, tai ei, ei palo ole oikea sana… Janon! Janon suunnata nokkani ja elämäni kohti korpea ja elää yhdessä luonnon kanssa.

Olen aina ollut luonto-läheinen ihminen, vaikka voisikin ajatella, että olen kaupunkilaislapsi. Synnyin ja elin lapsuuteni Rovaniemellä. Takapihamme oli silloiselle pikkuseikkailijalle suuri metsä, jonka jylhät kosket, valtavat lumihuippuiset vuoristot ja jännittävät kallion kolot (oja, lumikeko, metsässä ollut kivilohkare) vauhdittivat miehen sekä mielen suuriin seikkailuihin. Ihan lyhyen kävelymatkan päästä löytyi hiihtolatuverkosto, joka vei minut perheeni kanssa talvisin retkille, joiden nuotiotulet ja juustoleivät voin vieläkin haistaa. Pappani on edustanut minulle aina eräihmistä. Tuo hiljainen, puukko vyöllä kulkeva harmaahapsinen mies, joka solmii vihdat ja vastat kasaan käden käänteessä, vuolee itse kuksansa ja lukee puiden ajatuksia. Hänen johdattamanaan perheemme suuntasi usein talviretkille paikkoihin, jotka ainakin nuorelle Samille olivat keskellä erämaata.

Toki, kuten kaltaiselleni unelmoijalle on tyypillistä, marjastusreissuilla ja kalojen istutusretkillä minä lähinnä istuin kannonnokassa veistelemässä miekkoja siltä varalta, jos karhu sattuisi eksymään tielle. Itikoita ja muita ötököitä en kestänyt silloin enkä kestä nykyäänkään. Ihaillen katselen pappaani kesäisin mökillä, kun hän istuu tyynesti nuotiota kohennellen, eikä huido vaikka naamalla istuu viisitoista verenimijää putkistot ja perä täynnä papan kasvoista imettyä elämän nektariinia. Ei huidota, eikä tarvita ohvia.

Sittemmin lapsuuteni jälkeen olen pikkuhiljaa ajautunut etäämmälle luonnon keskuudesta. Olen suunnannut elämäni kohti kaupunkeja, vilinää ja helppouksia. Elämään on mahtunut materiaa monenkin ihmiselämän tarpeisiin ja useammin vilkaisen päivässä peiliin kuin maahan etsiäkseni uusia ja jännittäviä eläinten jättämiä jälkiä. Jokin kaupungistumisessani on aina aiheuttanut sitä, että hengitän vain noin kahdeksasosalla keuhkokapasiteetistani ja joskus itseasiassa unohdan kokonaan hengittämisen, kunnes happi loppuu ja on taas pakko hengittää. Päätyessäni vähänkin luontoon, kehoni palautuu omaan olemukseensa, hartiani laskeutuvat ja selkäranka suoristuu kasvattaen minua kokonaisvaltaisen fyysis-henkisesti kymmenillä senttimetreillä. Ja ai että minä hengitän. Enkä edes minä hengitä, vaan kehoni hengittää ja minä siinä ohessa nautin.

En nyt kaikille retkeilyharrastajille menisi kehuskelemaan olevani täysimääräinen eräveijari. Olen kuitenkin ihan luonnossa hyvin toimeentuleva ihminen ja nautin siitä. Minulle luonto on seikkailu ja luonto on rauha. Varsinkin minut tuntevat ihmiset tietävät ehkä, että suhtaudun kelloon ja kalenteriin samalla asenteella kuin tyypillinen lapsi suhtautuu ruokaan, josta sanotaan, että se on terveellistä. Hyyyyyi. Luonnossa minun on yhteiskunnattomuuden tuoma lupa olla ilman kelloa ja kalenteria. Luonnossa on jopa velvollisuus harjoittaa erästä minulle rakasta lajia, nimittäin katsoa asioita ja kokea asioita, jotka tuovat niin syvän vaikuttuneisuuden tunteen, että liikutun kyyneliin.

Vuosi 2017 oli muun muassa siitä minulle erinomainen vuosi, että sain elämääni Norjan. Pääsin alkukesästä Tromssaan ja keskikesällä syntymäpäiväni vietin Lofooteilla. Varsinkin matkani Lofooteille oli vaikuttava kokemus. En enää tarkalleen muista, mikä ajatus minut sai himoitsemaan roadtrippiä tuohon kuuluisaan ja taianomaisen kauniiseen saaristoon. Ylittäessäni autollani Suomen ja Ruotsin välisen rajan ja suunnatessani vääjäämättömästi kohti Norjaa erämaita halkovalla tiellä tiesin vain sisälläni, että kohta olen kotona.

Ystäväni on nuoruudessaan ollessaan matkalla kohti Osloa todennut miehensä kanssa, että he voisivat vaikka muuttaa Osloon. Kumpikaan ei ollut käynyt siellä ennen, eikä heillä ollut sen kummemmin suunnitelmaakaan sen eteen, mitä tuo Oslossa asuminen voisi tuoda. Ennen perille pääsyä Osloon heillä oli jo työtarjouksia ja asuntonäyttöjä sovittuna.

Minulle kävi lähes samoin. Olin Lofoottien reissuun mennessä jo käynyt Tromssassa seikkailumatkalla, tutustumassa Pohjois-Norjaan, joka jo sekin vei sydämeni mennessään. Mutta tämä reissu tulisi olemaan se, joka tuo mieleeni sen, millainen ihminen sisälläni oikeasti on.

Ensimmäisenä päivänä jo ajoimme Oulusta Narvikiin, jossa vietimme ensimmäisen yömme ja näin olisimme virkeinä valmiina vastaanottamaan kaiken kauneuden, mitä tulee vastaan, kun ajamme sinne, mihin tie päättyy, Å -nimiseen kylään. Norjan puolelle ajaessamme kokemusta voi kuvata vain tuon kylän nimen mukaisesti, en osannut enää sanoa, kuin ihaillen: ”Ååååå…” Vuoret, mutkat, niityt, muodot, pilvet, taivas, valo, varjo… Maailman koko kauneus tanssi kanssamme kuin upein ballerina. Olin paikassa, jota en vain voinut enää sisäistää kerralla. Automme pysähteli lähes jokaisella pysähdyspaikalla ja luojan kiitos meitä siunattiin lähes koko viikon ajan pelkällä auringonpaisteella, joten olimme todistamassa sen todellisen valon ja varjon luoman taideteoksen.

Tiedän, maailmamme on vielä tätäkin uskomattomampi muualla. Islanti on oma paratiisinsa, kuten Galapagos-saaretkin. Antarktis, Chilen vuoristot ja upeimmat korallit sukelluskohteina eivät tuskin mahdu kaikessa hämmästyttävyydessään edes samalle vertailukartalle Lofoottien kanssa.

Silti tiesin tuona hetkenä sen, mitä elämältäni en halua. Juttelin tuon Osloon spotaanisti muuttaneen ystäväni kanssa juuri ja keskustelimme siitä, että on usein helvetin vaikeaa tietää, mitä haluaa. Kysyttäessä, mitä ei elämäänsä halua, vastauksien lista alkaa kasvaa varsin huomaamattomasti. Osasin tuolla retkelläni kuitenkin tiivistää tuonkin listan hyvin lyhyeksi. En halunnut elämääni mitään muuta kuin tuon tunteen seikkailusta, rauhasta, luonnosta ja kodista.

Norja ja erityisesti Lofootit on paikka, johon on vaarallista mennä. Vaarallista siksi, että sieltä et halua pois ja kun joskus sieltä pakosta joudut pois, elämäsi ei voi olla enää samanlainen kuin sinne mennessä. Takaisinmenomatkalla ylittäessämme Norjan rajan taas, autossa oli hyvin hiljaista. Sellaista hiljaisuutta, mikä syntyy siitä, kun kaksi ihmistä tuijottavat takki tyhjänä eteenpäin, itkua ja ikävää pidätellen.

Siinä vaiheessa, kun meiltä katoaa yhteys luontoon, seikkailuihin ja rauhaan, olemme ihmisinä täysin kadotettuja. Luomisemme ja luovuutemme tyrehtyy ja korvaamme elämässämme vallitsevan kauneuden tavoittelun pelkällä maineen ja materian ilakoinnilla.

Luonnon löytää takapihalta, lähimetsästä, joen, järven tai meren rannalta, tähtitaivaalta, lumihankeen kellahtamisesta tai ihan vain laittamalla kädet kukkapurkin multaan ja sulkemalla silmät. Luonto on se meidän, noh, luonnollisin paikkamme olla ja elää.

By | 2018-01-09T05:55:05+00:00 tammikuu 9th, 2018|Elämä & hyvinvointi|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm
Hei, olen Sami. Minusta tuntuu, että kaiken maailmassa voisi tehdä vähän paremmin. Minulla onkin jatkuva pieni ärsytys asioista, kun ne voisi olla vähän paremmin. Siksi tykkään keksiä uusia juttuja aika paljon. Ettei niin paljoa ärsyttäisi. Tykkään myös hedonistisista nautinnoista. Pelkään vihaa.

Jätä kommentti