“Ei-minkään” osaamisen jalo taito – Oman osaamattomuutensa myöntäminen pudottaa painon harteilta

Viime artikkelissa kerroin unelmastani tulla elokuvaohjajaaksi ja kuinka vaikea minun on ollut haaveilla siitä. Ulkoisia haastajia suurempia ovat olleet sisäiset solmut. Tärkein oli heti alkuun oman egoni laittaminen kuriin. Minussa on sisäänkoodattuna melko iso annos daydreameriä, mikä välillä tarkoittaa sitä, että saatan onnistuneen ensiaskeleen jälkeen visualisoida itseni lopputulokseen liian tehokkaasti. Useammin kuin kerran nahka on myyty ennen kuin kaadettava karhu on edes ollut paikannettuna. Vaikka olenkin ohjannut monia pakopelejä, en voi osoittaa paperilla olevani kokenut elokuvien, tai edes videoiden ohjaaja. Audiovisuaalinen taitoni on monilla mittareilla liki nolla. Unelman saavuttamisessa liika itsevarmuus omasta osaamisesta tulisi lyömään lopulta sormille. Aivan alkuun minun oli siis päästävä sinuiksi sen kanssa, että en osaa mitään.

Mysteerin pakohuonepelaajia seuratessa oppii monia asioita ihmismielestä. Ajattelun kehitystä on helppo seurata, kun havainnoi pelaajien tuntemattomaan reagointia ensimmäisellä ja toisella pelikerralla. Siinä missä ensipelien alkuminuutit pyöritään ympyrää ja ihmetellään, mistä tämä kumma tarina kuuluu aloittaa, toisella kertaa suunnataan liki heti lukkoja ja vihjeitä kohti. Ensimmäiseen peliinsä astelee aina aloittelijana, mutta toisen pelin alkaessa on pakohuoneessa jo orastava asiantuntija. Toimintatapa on raivannut jo polun aivoihimme.

Juuri pelaajiemme ansiosta olen oppinut arvostamaan tietämättömyyden kauneutta, sillä tiedän nykyään turhankin tarkasti ensimmäisen pakopelin tapahtuvan vain kerran. Vaikka haluaisinkin, itse en voi enää koskaan kokea peliä yhtä suurella sykkeellä kuin ensikertalainen. Nykyään olen kauhukseni jopa liian ”ammattilainen”. Asiantuntijuudesta on tullut jarru pelatessamme muiden tekemiä pakopelejä, sillä suurin osa virheistämme tapahtuu, kun oletamme asioiden olevan pelissä tietyllä tavalla. Eksperttinä olemisessa on samaan aikaan gloriaa ja kauhua. Ironista kyllä, muutumme sokeammaksi juuri niille asioille joihin kiinnitimme alussa huomiota ja joiden huomaaminen teki meistä alunperin asiantuntijoita.

 teksti jatkuu tämän mainoksen alla

Viisas sitaatti kuuluu: “In the Beginner’s Mind there are many possibilities. In the expert’s mind there are few.” Naiivius vapauttaa meidät katsomaan useampia mahdollisuuksia. Asiantuntijuus tavallaan vähentää luovuuttamme, koska se rajaa katseemme tiukemmin realististen vaihtoehtojen pariin. Buddhalaisen opetuksen sana” shoshin” tunnetaan länsimaalaisittain termillä beginner’s mind. Suomeksi käännettynä aloittelijan mieli on avoimuuden ja vastaanottavaisuuden tila, jossa pyrimme ottamaan asian kuin asian vastaan uusin silmin. Aloittelijan mielen tavoitteleminen on yksi niistä keinoista, joilla ego saadaan nöyrtymään. Juuri tuo pelaajiltamme opittu aloittelijan mielen tärkeys on auttanut minua hyväksymään omien taitojeni puutteen unelman tavoittelussa. Suurempana yllätyksenä on tullut, kuinka älyttömän innoissani olen ollut aloittamaan nollasta.

Unelman saavuttamiseksi oli alusta alkaen selvää, että halusin päästä kouluun. Monet yrittäjäkaverini ovat kohotelleet kulmiaan kertoessani kouluun hakemiselle, sillä start-up -maailmassa ”self-made-womanin” käsite elää aika vahvana. Ajatuksena on, että jos haluat oikeasti saavuttaa jotain, niin pääset perille myös ilman papereita. Allekirjoitan ajatuksen moneen kertaan, ja olen tehnyt niin itsekin: tosielämän pelien alalle ei ole koulutusta. Monet suuret elokuvaohjaajat eivät ikinä hankkineet tutkintoa ammattiinsa, kuuluisimpina James Cameron ja Quentin Tarantino. Minusta on kuitenkin tuntunut, että kouluun oli haettava koska tiedän olevani niin pihalla. Mikä olisi parempi paikka aloittelijalle kuin koulu? Intensiivinen aiheeseen paneutuminen olisi itsessään jo unelmaa! Toisekseen, teen edelleen täysipäiväisesti yrittäjän hommia, minkä vuoksi projekteihin kiinnittyminen on vaikeampaa alan ulkopuolelta. Kouluun pääseminen olisi minulle paras vaihtoehto, koska siellä hengaavat sattumoisin myös muutkin ihmiset, joilla on samansuuntaisia tavoitteita. Idearikasta ja innokasta, samanmielistä seuraa ei ole koskaan liikaa!

“No sitten menet vaan kouluun ja homma on sillä selvä?” Ja sehän on ihan totta! Paras ja ainoa elokuvaohjaamiseen Suomessa kouluttava taho on Aalto yliopiston taiteen kandidaatin tutkinto. Hakemus on tältä keväältä jo jätetty. Hymy hyytyy omituisesti monilta kuulijoilta, kun kerron, että sisään elokuvaohjauslinjalle otetaan vuosittain kaksi ihmistä. Yritän aina jatkaa keskustelua positiivisesti kertomalla, että hakijoita on kuitenkin yleensä vain 150. Prosentuaalisestihan mahdollisuudet ovat varsin mainiot verrattuna vaikka lääketieteelliseen! Itseäni nuo luvut eivät ole enää hetkeen hirvittäneet. Mahdottomalta vaikuttava tavoitteen vuoksi koko kevään päässäni on pyörinyt kaksi vuorotellen kannustavaa ajatusta: minulla on mahdollisuus päästä kouluun, koska osaan jo jotain. Minun on myös mahdollista päästä kouluun, koska en vielä osaa.

On pelottavaa ja nöyryyttävää myöntää, että ei osaa jotain. Ihan en ole vielä päättänyt, onko se vaikeampaa sanoa muille ihmisille, vaiko itselleen.

“Minä en (vielä) osaa.”

Lause, jonka sanomista meidän kaikkien olisi hyödyllistä silloin tällöin harjoitella. Sen sanottuaan paino pakenee hartioilta ja kevät näyttää yhtäkkiä jo vihreältä. Myöntäminen tekee oppimiselle tilaa. Vaikka aikuisena ei voi olla yhtä tabula rasa kuin pienenä, voi taululleen sentään päättää raivata tilaa – ja poimia liidun käteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top