Elämän varrelta opittua: Vehkeillä on väliä | Sami Mikkola

Pakkasen kanssa on sellainen hieno juttu, että siitä selviää hengissä pukeutumalla oikein.

Olin ala-asteella eli aika nuori, kun kävelin useamman kilometrin matkan kotoa kouluun talvihaalarissani yli 30 asteen pakkasella. Ei meillä koulua pienen pakkasen takia peruttu, ulkoliikunnat vain. Tuo pakkasessa eläminen ja olemiseen tottuminen antoi minulle sen opetuksen, että kyllä siellä lumihangessa on paljon mukavampaa leikkiä, kun päällä on tarpeeksi vaatetta.

Toki tuon iän jälkeen minullekin tuli vastaan se ikä, kun oli tärkeämpää pukeutua juuri itse haluamallani tavalla ja vähät välittää pakkasista. Jos olin nähnyt, ettei isoveljeni käyttänyt joskus pipoa, ihan takuulla itsekin jätin seuraavan kerran pipon kotiin paukkuvalla pakkasella. Samoilla lukemilla jaloissa oli reikäiset farkut, ei kalsareita. Tuo ikä kesti jopa aika pitkäänkin, mutta nykyään voin ylpeästi todeta oppineeni pukeutumaan asianmukaisesti. Toppahousut ovat mukavinta, mitä tiedän pakkaskelillä. Ikä tuo onneksi viisautta päähän, tai ainakin mukavuudenhalua.

Samat säännöt pätevät myös syksyiseen vesisateeseen. Sadetakki, kumisaappaat, lämpimät vaatteet alla ja kirkas mieli auttavat minua voittamaan ikävän kylmän tihkukelin. Kesälläkin on hurjasti helpompi elää, kun ei pukeudu toppahousuihin ja sadetakkiin, vaan 30 asteen helteellä valitsen yleensä kevyemmän kokonaisuuden.

Itse asiassa samat säännöt pätevät kaikkiin elämän osa-alueisiin. Oikeilla vehkeillä on väliä. Kyllä hengissä selviää lähes kaikista tilanteista lähes millä tahansa varustuksella, mutta aidosti nauttiminen on eri asia kuin selviytyminen. Elin jonkin aikaa elämääni hyvinkin ajatuksella, etten minä ole ihminen, joka takertuu materiaan. Nykyään hyväksyn ajatuksen, että todellakin takerrun, jos tuo materia tuottaa tekemiselleni lisää tarmoa.

Olen joskus todennut, että ihmisen luovuuden suurin lisäävä tekijä on laiskuus ja mukavuudenhalu. Tuo on myös tavallaan yksi osa totuutta, ihan todistetustikin. Omaa etuaan ja lisää vapautta halajava työläisväestö on keksinyt lukemattoman määrän erilaisia vimpaimia, jotka nykyään ovat meille asioita, joita ilman meillä olisi vaikea elää. Olen havainnut tämän piirteen täysin itsestänikin. Olen tehnyt tavallaan vähän taidettakin siitä, miten valitsen vehkeeni eri asioihin.

Manuaalinen muistikirjasysteemini on mustakantinen Moleskine-vihko yhdistettynä neljänteentoista testaamaani lyijytäytekynään. Vihkoja testasin aikanaan varmaan reilusti yli 20 erilaista. Lehtiöistä vihkoihin. Puhelimeni on iPhone. Kaikki muutkin olen testannut läpi. Kuulokkeeni ovat täysin johdottomat nappikuulokkeet, testasin takuulla ihan kaikki muutkin erilaiset variaatiot läpi. Lempiviinikin on löytynyt ja voin vakuuttaa, että niitäkin olen muutaman testannut. Lempiruokani lempireseptin löysin noin viiden vuoden testailun tuloksena. Tiettyinä päivinä on tietyt kahvikupit oikeita, kaikki muut vääriä. Tiettyyn mielentilaan toimii tietty toimistotila työntekoon. Voisi sanoa, että olen ihan valtavan ”kranttu”, mutta voisi myös sanoa, että olen käyttänyt valtavan määrää energiaa sen eteen, ettei minun tarvitsisi miettiä elämäni valintoja käytännössä tippaakaan.

Samaan tapaan kuin pukeutumisen kanssa, en ole juuri missään muussakaan valinnoissani ollut ihan suoraa viivaa lopputulokseen kulkeva. On tullut testailtua aika paljon erilaisia asioita. En myöskään ajattele, että olisin missään valinnoissani ihan valmis. Pikemminkin olen aina valmis kehittämään ajatuksiani ja testaamaan uutta. Mikäli uuden testaaminen ei tuo mitään muuta tulosta, ainakin tiedän tarkemmin, että ne ”oikeat valintani” ovat oikeita valintoja. Kuten tänäänkin, ihan pikaisesti kun kävin laittamassa auton lämmitykseen, kesäkengilläni astuin syvään lumihankeen ja syvään hengitellessä muistin, että toppahousut ovat nykyisin elämäni hienoimpia keksintöjä.

Minulle vehkeillä on väliä, ja aina, kun opin lisää tekemisestä, johon ryhdyn, minulle tulee tärkeämmäksi valita juuri ne vehkeet, jotka tuovat tekemiselleni lisää iloa. Mielestäni materialismissa sinänsä ei ole mitään pahaa, kunhan motiivit ovat oikeat ja luovuuteni käyttöä edistävät. Mikä tahansa tekeminen voi olla nautinnollista oikeilla välineillä. Pakkasesta ei kannata valittaa, jos asian voi korjata oikein pukeutumalla. Kuten valokuvaaminenkin on pidemmän päälle mukavampaa kunnon kameralla kuin kenkälaatikolla, johon on tehty reikä.

Marttaventures (osa 3 / 7): Pakollinen pysähdys | Martta Tervonen

Huom. Jos alla oleva video on näkymätön, voit katsoa sen myös YouTuben puolella>>>

Olen ollut vuodepotilaana nyt 3,5 vuorokauden ajan. Se on 84 tuntia. Olen laskenut sen useaan otteeseen, mitannut kuumeen noin 17 kertaa, käynyt 1 kerran lääkärissä, syönyt 6 mandariinia, juonut noin 10 litraa erilaisia nesteitä, katsonut 3 tv-ohjelmaa, syönyt 4200 milligrammaa särkylääkkeitä, laskenut sen kahdesti (2), maannut hievahtamatta vaaka-asennossa ja googlannut, mistä lihassärky johtuu, mistä prismat auton takalasissa, mitkä ovat denguen oireet, mitkä malarian, mitkä japanin aivokuumeen, noroviruksen ja salmonellan. Ja sitten, yllättävänä tylsistyneen mielen keksimänä ekstrana, mitkä olivat C.G. Jungin viimeiset sanat.

Kylän nimi on Te Anau, vieressä Milford Sound. Sairastaminen yksin kaukana kotoa on tylsää, varsinkin kun mieli haluaisi toimia vilisten ja vipeltää menemään vuoristossa, vaikka kehossa voimaa on juuri sopivasti siihen, että vasen väpättävä pikkusormi jaksaa punnertaa kieliopillisesti kummallisia Google-hakulauseita, kuten ”kuinka pitkään malaria” ja ”kuinka pitkään dengue” (eikä tämä ole onneksi niistä kumpikaan).

Nyt jaksaa jo istua tyyny selkää vasten, asento tuettuna. Voi kirjoittaa. Pääsee virtaamaan ulos kaikki se tai ainakin osa siitä, mikä on viime päivinä mielessä vilissyt. Se mikä on kylkiasennossa ehtinyt kulkea jonnekin aikaan ennen alkuräjähdystä, elämän tarkoituksesta haluun olla äidin olohuoneen sohvalla, niihin kolmeen tv-ohjelmaan, kuuteen mandariinin, prismojen syntytekijöihin ja kaipuuseen päästä jo vaeltamaan luonnon keskelle. Sanoja paperille, AH. Kiitos.

Marttaventures-sarjaa aloittaessa mielikuva oli vankka. Kirjoitan tähän ja tähän tyyliin, tällaista tekstiä, tällaisia videoita, kuvia, nämä osa-alueet läpikäyden. Sievää ja selkeää, helppoa ja säännöllisesti etenevää. Kronologista ja päiväkirjamaista. Oli paljon ajateltua ohjelmaa. Näin ja näin ja noin ja tätä tässä kohtaa, esitellään autoa ja kuvamateriaalia, lisää tarinaa, tarpeeksi kiehtovaa ja tuota ja tässä mennään, lennetään ja hypätään silmät sidottuina kaksi benjihyppyä!

84 tuntia kuumeista tyhjäkäyntiä hotellin tyynylle kuolaten ja kaikki on vähän keikahtanutta. Ei oikein irtoa sitä benjiä nyt. Alan kallistua kohti kirjailija, terapeutti Tommy Hellstenin ajatuksia. Hellsten on todennut, että hän ei varsinaisesti koe kirjoittavansa kirjoja, vaan ne kirjoittavat itse itsensä. Hän toimii vain välikappaleena, teknisenä instrumenttina. Oleellista on tunnustella, onko kirja tulossa. Jos intuitio kertoo näin olevan, tulee kävellä kirjaa puolitiehen vastaan. Ellei näin ole, on turha kirjoittaa – silloin tekemisestä tulee jotain, mitä Hellsten kutsuu ”omavoimaiseksi suorittamiseksi”. Kuulostaa ikävältä minusta.

Tunnustellaan siis vaan, mitä sanoja tahtoo tuleman ja mennään puolitiehen vastaan.

Intiaanien viisaus on, että täytyy liikkua tarpeeksi hitaasti, jotta sielu pysyy rytmissä mukana. Matkanteko kun kuumeeseen tyssäsi, pysähtyi liike. Sielu taisi napata kiinni. Matkanteon rytmi oli noin 3,5vrk liian tiuha. Hidastetaan. Hengitetään. Videoidaan sitten vaikka sitä, kun sade osuu auton tuulilasiin ja hietasääsket inisee.

Kuume alkaa hellittää. Olen siis pitänyt taukoa autoelämästä, levännyt hotellissa. Huomenna on aikeeni palata autoon. Tarttua seikkailuun uusin voimin. Paljon on ehtinyt tässä liikkumiskyvyttömyydessään ajatella, prosessoida, mielikuvitella, hakea sellaista uutta divergenttiä inspiraation virtaa sieltä Googlesta. Aika lailla jo tarpeeksikin. On hyvä jatkaa matkaa uudella virralla, hitaammin, voimia säästellen.

Dokumentoin taas, tänne ja YouTubeen. Mutta en aivan alkuperäisen suunnitelman mukaan, vaan voimia tässä hiljokseen palautellen ja sitten niitä sanojen kulmia tunnustellen, josko ne tahtoisivat tulla ja miten.

Ajellaan jakso jaksolta puolitiehen ja katsotaan, mitä sieltä kävelee vastaan. Toivottavasti edes yksi pingviini.

Ps. Legendan mukaan se C.G. Jungin viimeinen tolkullinen lause ennen kuolemaa oli: “Tänä iltana juodaan oikein hyvää punaviiniä!” Se olikin jostain jäänyt joskus mieleen, että oli hyvä.

Pps. Sairaana makoillessa, kun on ollut aikaa antaa mielen vaellella, syntyi muun muassa tällainen kaavakuva luovan prosessin vaiheista:

Huom! Lisää videopäiväkirjoja löydät YouTube-kanavallamme, täällä>>>


Hanki päivittäinen annoksesi luovuutta, tilaa uudet artikkelit suoraan inboxiisi:

Elämän varrelta opittua: Mielikuvitteleppa… | Sami Mikkola

Mielikuvituksen mahti on hurja. Pääni sisällä voin helposti nähdä, kuinka haukkaan palasen kuuta, joka on pehmeää kuin kermajuusto. Mietin vast’ikään, miten ihmiset ajattelevat. Mietin, onko ihan normaalia tai yleistä, että miettii asioita kuvina ja tavallaan videoina. Minun mieleni toimii hyvin visuaalisesti. Pääni sisällä pyörii useimmiten jonkinlainen kuvarulla, joita kutsun ajatuksiksi. Usein siis katselen ajatuksiani.

Puhuin tuolloin tästä ajattelutavastani muutamille ihmisille ja jokainen heistä hetken asiaa pohdittuaan totesi, että periaatteessa ajatukset heillä toimivat samoin, jos oikein niihin keskittyvät, muttei oikeastaan kuitenkaan kuvina. Yksi sanoi ajatuksiensa olevan tunteita. Toinen, visuaalisen alan ammattilainen, sanoi ajatuksiensa olevan sanoja. Kukaan ei ihan allekirjoittanut ajatustensa olevan kuvia, kuten minulla.

Kuuluisa esimerkki mielikuvituksen mahdista on ehkä jopa yllätyksettömästi Albert Einstein. Monissa lähteissä on sanottu, että Einstein oli kova kuvittelemaan asioita. Usein näytti siltä, kuin hän vain päiväuneksisi (day-dreaming) tuijotellessaan työhuoneen ikkunasta ulos kaukaisuuteen. Einstein itse tosin sanoi, että hän vain ajatteli asioita visuaalisesti. Hän mielikuvituksessaan ratsasti valonsäteellä. Ratsasti nopeimmalla nopeudella, mitä ihminen tietää ja näin kehitteli ajatuksia suhteellisuusteoriansa pohjaksi.

Vaikka mielikuvitus-sanassa itsessään sivutaan sanaa kuva, ei mielikuvituksen käyttö ole aina niin yksiselitteistä, että kyseessä täytyisi olla asioiden ajattelu kuvina.

Lapsina ilmeisesti meistä jokaisella esiintyy synestesiaa jossain määrin. Aistimusten sekoittumista. Visuaaliset elämykset aiheuttavat makuaistin värähtelyä, kuulemamme asiat voivat tuntua pään silityksenä tai kätenä rinnan päällä. Kasvaessamme aivoissamme hermoverkot kehittyvät ja karsiutuvat ja näin synesteettiset kokemukset katoavat, paitsi synesteetikoilta. Sama ilmiö tuntuu tapahtuvan mielikuvituksellemme monesti.

Lapsuudessamme uskallamme kuvitella villisti. Näemme asioita ajatuksissamme, ja kirkkain silmin voimme kertoa täysin tuulesta – tai siis mielikuvituksesta – temmattuja tarinoita. Saatamme ajatella tunteidemme kautta ja yhdistelemme täysin yllättäviä asioita keskenään, ihan vain koska emme ole luoneet mielikuvitukselle mahdollisen ja mahdottoman rajoja.

Rajojen asettaminen sinänsä ei ole se vaarallinen ja haitallinen puoli kasvamisessa. Vaarallista on sen unohtaminen, että opittuamme rajat olemme valmiita vain rikkomaan ja koettelemaan noita rajoja. Annamme mielemme ja mielikuvituksemme karsiutua. Täytämme koko maailmamme ja mielikuvituksemme tiedetyillä asioilla, emmekä mahdollisuuksilla ja kuvittelulla. Suunnitelmat kasataan niistä palikoista, jotka meille on annettu, ja noista raameista irti repeytyminen vaatii poikkeuksellisen luovaa yksilöä. Ryhmissä yleensä johtaja ja eniten äänessä oleva yksilö yhteiskunnassamme on se, joka osaa ja muistaa faktat, rajat ja jo tunnetut asiat parhaiten. Harmillisesti usein tuolloin myös ne upeat tuntemattomat asiat, mahdollisuudet ja mielikuvitus tulevat poljetuksi maanrakoon.

Ammattilaisen tarpeeksi kauan tehtyään työtään ja hankittuaan osaamista on uusiuduttava rajusti, jotta voisi taas yllättää itsensäkin mielikuvituksen avulla. On yllättävää huomata itsekin se, että kun tarpeeksi kauan ja tarpeeksi vakavasti tekee jotain tiettyä asiaa, rakentaa itselleen nuo raamit ja rungon, kuinka asioita tulee tehdä ja mielikuvituksen voi asettaa virransäästö- sekä automaatiotilaan.

Tämä tapahtuu kaikkein luovimmillakin. Ne poikkeuksellisen loistavatkin yksilöt tehtyään tarpeeksi kauan omaa työtään ovat vain itseään toistavia haamuja siitä säkenöivästä ja mielikuvitusta sykkivästä mestarista, joita he olivat aloittaessaan taas kerran alusta. Kun alussa on vain se oma sana tyhjyydessä kiitämässä kohti tähtiä ja mahdollisuuksia, lopussa taas on vain ajatus siitä, mitä siltä minun sanaltani odotetaan ja on totuttu nähtäväksi. Omasta normista poikkeaminen tuntuu turhauttavalta. Jokaisen luovan ajatuksen on torppaamassa hurjaksi hirviöksi kasvanut, aluksi kauniina syntynyt ajatus, joka sanoo villille mielikuvitukselle, ettei häntä täällä tarvittaisi, että kyllä hän itse alkuperäisenä tietää, mitä täällä halutaan.

Kun tuo hirviö on tarpeeksi kauan ollut mielikuvituksen tiellä, aloittaa tuo mielikuvitus omistajansa intohimon nakertamisen rikkinäiseksi. Intohimon ja liekin sammuessa taas tuo mielikuvituksen omistaja suuntaa jommalle kummalle kahdesta polusta: uusiutumisen matkalle tai trapetsikävelylle kyllästymisen kuilun päällä.

Haluan uskoa naiivisti maailmaan, jossa jokainen tekijä voisi valita – ja valitsisi tuon paremman vaihtoehdon eli uusiutumisen polun. Mielikuvituksen valloilleen päästäminen ja uusiutuminen onnistuu käynnistämällä uusia projekteja ja hankkimalla uusia haasteita. Uusi vuosi, uusi minä -projektit ovat tyypillisimpiä ja niiden tarpeellisuuden näkee hyvin, kun tarkkailee ihmisten toimintaa ja ajattelua aina loppuvuodesta. Totuttuihin malleihin ja kiireen raameihin asettuneet tekijät hyppäävät suurella tarmolla uusiin haasteisiin aina alkuvuodesta, ovat valmiita uusiin haasteisiin ja kykenevät luovaankin ajatteluun. Ilmiö toki on kadonnut jo juhannukseen mennessä, jolloin onneksi alkaakin akkujen lataaminen uuden lomakauden ja uusiutumisen merkkipaalun kohdalle tullessa.

Itse tosin nyt ehdottaisin hiukan mielelle terveellisempää mallia. Mitä jos pitäisimme luovien energioiden uudelleenkäynnistyshetkiä kuukausittain? En usko, että meitä satuttaisi pahastikaan, jos pyhittäisimme yhden työpäivän kuukaudesta siihen, että tekisimme ihan puhtaan pöydän suunnitelman elämälle. Voisimme tuona yhtenä päivänä katsoa mennyttä kuukautta, tutkia to-do-listoja etäämmältä ja ihmetellä kaiken tarpeellisuutta. Tuollaisina hetkinä osaisimme hyvin tunnistaa ne elämään turhaa täytettä tuovat raamit, rajat, säännöt ja rutiinit ja antaisimme ajatuksiimme tilaa olla luovia, mielikuvituksellisia ja villejä.

Kutsuttaisiinko tuota päivää sitten innovaatiopäiväksi, virkistyshetkeksi, mielikuvittelumaanantaiksi tai tuijottelutorstaiksi, mutta sen takaisin, että monille tuottavuuden tipahtamista pelkääville pomoille pelot kävisivät turhiksi ja tuottavuuskin kokisi aimo loikan. Ihmisen elämää kun ei ole tehty suorittamista varten, vaan mahdollisuuksien tutkimista, seikkailua ja kokemuksien keräämistä varten. Ihan oikeasti ketään ei lopulta kiinnosta, toimittaisiko joku excelinsä päivän normaalia myöhemmin, mutta sinua pitäisi kiinnostaa se, ettet vain anna mielikuvituksesi kuolla.

Aamen.

Psst… Allekirjoittanut päätti hankkia elämäänsä lisää haastetta ja aloittaa pitkään unelmoimansa vlogin tekemisen, katsomaan pääset täällä: https://youtu.be/tyvYcaIxFN4

Tahdon vain olla yksin, omassa rauhassa – Introverttien kootut selitykset | RADIOlogi: Jakso 8

Kuuntele tästä, paina play:

Huom. Vaihteleva äänenlaatu johtuu noin 17000 kilometrin välimatkasta kahden äänittäjän välillä.

RADIOlogi | Jakso 8: Saisinko vain olla yksin?

RADIOlogin kahdeksas jakso kysyy, saako olla yksin ilman, että sitä tarvitsee sen kummemmin selittää. Ja miksei saisi? Liittyykö yksinäisyys luovuuteen? Onko ihminen aina joko introvertti tai ekstrovertti? Näihin kaikkiin kysymyksiin vastauksentapaisen saat tässä 30min mittaisessa yhtäaikaisesti niin Suomesta kuin Uudesta-Seelannista luoksesi toimitetusta podcastista.

RADIOlogi on max. 60 minuutin mittainen improvisaationa toteutettu keskusteluohjelma, joka ilmestyy suunnilleen joka lauantai. RADIOlogissa ihmetellään elämää, ihmistä ja erilaisia ilmiöitä, ja tarkastellaan maailmaa luovuuden sumentamien suojalasien läpi. Ohjelman toiveena on antaa kuulijalleen uusia näkökulmia ja ihmetyksen aiheita sekä aiheuttaa mitä tahansa tunteita. 

Marttaventures (osa 2 / 7): Tänä vuonna tapahtuu vain hyviä asioita | Martta Tervonen

Viime vuosi oli raskas. Kuulemma monella muullakin oli. Mikähän lie siihen syynä, kun tuskin siinä itse vuodessa oli varsinaisesti vikaa. Samanlaisia vuodet kaikki tyynni, ainakin periaatteessa.

On ihmiskohtaloita ja tarinoita, joiden rinnalla oman vuoteni rankkuus varmastikin kalpenee. Ahtaalla oleminen on kuitenkin kokemuksena subjektiivinen ja kun ihmisyksilön voimia koetellaan, se kyllä TUNTUU, olivat syyt millaisia hyvänsä. Kun katoaa kosketus siihen kauneuteen, joka tekee elämästä elämisen arvoista, tietää, että jotain täytyy tehdä. Kun luonnollinen ilo vaihtuu kyyniseen, valjuun ja ajoittain eri hätäiseen ihmismuumiona ajelehtimiseen, jonkin täytyy muuttua. Ja kun vielä tapahtuu jotain sellaista surkeaa, yllättävää ja surullista, asettuu oma elämä mittakaavaan. Yksityiskohtiin liiemmin uppoamatta: Olemme vain kerran. Olkaamme sen mukaisesti. Eläkäämme hyvin ja kunnolla.

Katso video:

(Jos yläpuolella oleva video on verhoutunut näkymättömyysviittaan tai toimii muuten eriskummallisella tavalla, voit katsoa sen myös YouTubessa täällä.)

Nyt kun istun itse kyhäämässäni bambukepeistä, narusta ja pressusta taiteillussa teltassa autoni vierustalla Uudessa-Seelannissa, ymmärrän paremmin viimevuotisen myllerryksen arvoa ja merkitystä. Kaikki se taisi johdattaa osaltaan tänne. Nyt uudenvuodenlupaukseni, tai ennemminkin kaino toiveeni vuodelle 2018 on, että tänä vuonna tapahtuu vain hyviä asioita. Vain ja ainoastaan hyvää – siihen on pyrkimys ja luotto suuri.

Elämäniloa. Luonnollisesti virtaavaa luovuutta. Mielenrauhaa ja tyyneyttä. Yhteyttä luontoon ja johonkin sellaiseen, jolle ei oikein ole nimeä. Tänä vuonna voimistuu taas kaikki se, mikä on arvokasta ja tärkeää. Lataudun ja palaudun, enemmän kuin on edes sopivaa, teen asioita omilla ehdoillani. Ladatuista akuista riittää pian virtaa muillekin annettavaksi. Sitä sellaista maagista virtaa, jonka sähköshokkien jakaminen ympärillä oleviin koko hammasrivistön ja naiivin elämänuskon leveydeltä tuo elämälleni sen kokonaisen merkityksen. Hyvä ruokkii hyvää. Siksikin hyvä on tärkeää.

Tuuli käy telttani pressuun, se heiluu ja pelkään, että tuo Muumipeikon legendaarista taloprojektia muistuttava hökötys sortuu niskaan (ks. videopäiväkirja artikkelin lopussa). Tulee hymy. Tämä se on kyllä sitä luovuutta! Luovuutta, joka ei kysele lupia tai selaile ohjekirjoja. Vähän se on hutera ja epätäydellinen, tuo teltantapainen, mutta tuottaa joka tapauksessa iloa.

Edellä kuvattu uudenvuodenmissio on yksi niistä syistä, jonka seurauksena päätin muuttaa autoon asumaan. Idea oli niin hulvaton, niin hassu ja upeasti mieletön, niin ihanasti sisäistä lasta kutkuttava, että tuntui kuin höyhenellä olisi sivelty molempia jalkapohjia ja ripoteltu sieluun jotain outoa taikapölyä, joka laittaa ihmisen liihoittelemaan suorinta reittiä autokaupoille.

Nyt kun autoelämää on kulunut viikko, voi ratkaisun todeta olleen pelkästään hyvä ja oikea. Tuntuu kuin olisi jälleen sellainen 6-vuotias kirkassilmäinen vipeltäjä, joka istuu risti-istunnassa itse rakentamassaan majassa ja juo kaakaota, kuulee lintujen laulavan, seesteisen veden kohinan ja suunnittelee seuraavaa seikkailuaan viereiseen metsään. Olen elossa! En varsinaisesti ole mikään aktiivinen puunhalailija, mutta mieleni tekisi rutistaa lempeästi koko maapalloa, kiittää luontoa sen olemassaolosta – ja kiittää hiljaa viime vuotta siitä, että se rusikoi ja moukaroi niin armottomasti, että sain paeta kaamosta ja painaa tutun ja turvallisen arkielämän kohdalta pause-nappia.

Elämä autossa ei ehkä ole viiden tähden luksusta, mutta seikkailuna se on riemastuttava. 11 tunnin aikaero Suomeen yhdistettynä näihin taianomaisiin Taru sormusten herrasta -maisemiin tekee sen, että tuntuu kuin eläisi totaalisesti eri todellisuudessa.

Tämän kaiken keskellä sitä tuntee itsensä pieneksi pisteeksi osana suurta ja ihmeellistä maailmankaikkeutta. Ihmiseksi, joka on outo, hieman hellyyttävä eläinlaji asuttamassa tätä kaunista planeettaa jonkin meitä reilusti suuremman voiman armoilla.

Ihminen, voi ihminen. Sinä siellä, tätä lukeva. Paljoa en tästä elämästä tiedä tai kehtaa ohjeita jakaa. Mutta sen tiedän varmaksi sanoa, että maailma on kaunis paikka ja täällä riittää tajuttomasti hyvää, kun etsii oikeista paikoista. Ei meitä ole tarkoitettu tänne suorittamaan, juoksemaan saavutusten perässä, tukahduttamaan itseämme erilaisten vaatimusten edessä. Meidät on tarkoitettu Elämään, tekemään ja jakamaan hyvää, olemaan lamppuja ja tikapuita toisillemme. Olemaan ihmisiä, niitä hellyyttäviä otuksia, joissa on niin suuri potentiaali tehdä hyvää.

Tänä vuonna tapahtuu vain hyviä asioita. Ne hyvät asiat eivät kuitenkaan tapahdu ihan itsestään. Eikä kaikki ole yhden pienen ihmisen kädessä. Siihen tarvitaan meitä kaikkia.

Katso videopäiväkirjat elämästä autossa:

Videopäiväkirja 4: Ei ole olemassa huonoja kelejä

Videopäiväkirja 5: Luonnossa oleminen tekkee Hyvvää

Videopäiväkirja 6: Muumipeikko rakentaa talon

Huom! Löydät kaikki videot YouTube-kanavaltamme, jonne pääset klikkaamalla tästä>>>


Hanki päivittäinen annoksesi luovuutta, tilaa uudet artikkelit suoraan inboxiisi:

Marttaventures (osa 1 / 7) – Kuinka muutin autoon Uudessa-Seelannissa | Martta Tervonen

Ensiksi on löydettävä auto. Google auttaa. Löytyy esim. 2004 vuosimallin Toyota Ipsum. Jaa-a? Tietämykseni automaailmasta on hyvin rajallinen, osaan vain ajaa. Täytyy luottaa Googleen ja autoa myyvään tahoon, kun se sanoo, että hyvä on ja toimii.

Koeajossa moottori hurisee jokseenkin normaalisti näin amatöörin korvaan. Takapenkit on poistettu ja tilalle on rakennettu sänky. Sopii hienosti kodiksi. Onneksi on veronpalautuksia. Kannattaa aina maksaa veroja enemmän kuin pitäisi. On sitten säästössä, kun tulee näitä yllättäviä hankintoja eteen.

Huom. Tekstien väliin on upotettu videoita ja kuvia – teksti jatkuu videon jälkeen.

Katso video, Marttaventures (Trailer):

Jos ylläoleva video ei jostain syystä lataudu, voit katsoa sen myös Youtubessa.

Maksan autosta kaksi ja puoli tonnia, neljä ja puoli paikallista valuuttaa, Uuden-Seelannin dollareita. Käteisellä. Autoa myyvän israelilaispariskunnan kanssa menemme pankkiautomaatille, josta nostan koko summan viidenkympin seteleinä. Ulkoapäin katsoen saattaisi luulla jonkin toisenlaisen diilin olevan tekeillä.

Jos ylläoleva video ei jostain syystä lataudu, voit katsoa sen myös Youtubessa.

Matka Uuteen-Seelantiin on eräs lapsuudenhaaveistani. Taisin olla noin 12-vuotias, kun ensimmäinen Taru sormusten herrasta -leffa pyörähti teattereihin. Serkun ja pikkuveljen kanssa leikittiin Gimliä, Legolasta ja Aragornia, vähän kuin larpattiin. Olin luultavasti aivan liian vanha leikkimään sellaisia leikkejä ja aivan liian nuori katsomaan sellaisia elokuvia. Mutta rakastin sitä tarinaa, niitä maisemia.

Kuvassa Mount Cook, jonka kupeeseen kotini on tällä hetkellä parkkeerattu.

Joku vuosi taaksepäin katsoin Yleltä kiehtovan dokumentin ”Uudenlaisen asumisen utopiat”. Hieno dokkari, suosittelen googlaamaan. Siinä asutaan jos jonkinlaisessa hökkelissä, usea niistä kulkee rattailla. Mikroasunnoiksikin sanotaan. Dokkaria katsoessa mietin, että olisipa joskus hienoa kokeilla asumista noin, liikkuvasti.

Rakkaalla iskälläni on ollut tapana sanoa, että kannattaa varoa, mitä haluaa, koska usein sen tulee saamaan. Viisaita ovat isät, ainakin omani.

Täällä tuulee aika monesti. Tiedätkö niitä shampoomainoskuvia, joissa hiukset liehuvat kauniisti? Yritin ottaa sellaista.

Mutta hetkinen. Kelataanpa hiukan nauhaa taaksepäin. Ne jotka ovat seuranneet Luovan Laboratorion elämää, ehkä muistavat, kuinka muutin Indonesian Balille viime marraskuussa. Tarkoitukseni oli asua siellä koko talven ajan. Mitä siis tapahtui?

Näillä main järvet ovat turkooseja.

Yhtiökumppanini Sami kutsuu sitä hermoromahdukseksi, itse kutsun sitä nimellä ”seikkailunjano”. Idea oli aika spontaani. Ollessani Balilla vielä joulukuussa australialainen vaihtarikaverini kutsui viettämään joulua luoksensa Sydneyyn, joka on Balin naapurissa. Lentoa buukatessa huomasin, että Sydneystä on parin tunnin lento Mordoriin, Kontuun ja Rivendelliin, lapsuuteni haavemaisemiin. Täytyihän se lento varata. Uutta vuotta pääsinkin jo juhlistamaan Christchurchissa.

Jos joku kysyisi, että mitä on tärkeää ottaa huomioon, kun muuttaa autoon asumaan, niin sanoisin, että hyvä feng shui ja matkakaverit.

Uudessa-Seelannissa etäisyydet ovat pitkiä, on käytännössä mahdotonta matkata ilman omaa autoa. Majoitus on hintavaa. Auto, joka toimii samalla kotina – aika kätevää vai mitä? Seikkailunjanoa tyydyttävästä nyt puhumattakaan.

Jos Uusi-Seelanti olisi ääni, se olisi BÄÄÄÄ (bongaa kuvasta lampaat).

Hobittien maassa saa oleskella enintään kolme kuukautta ilman viisumia. Tämä ihmiskoe kestää siis maksimissaan maaliskuun 2018 loppuun saakka. Olen nyt elänyt autoelämää kolmen vuorokauden ajan, 2.1.2018 alkaen ja koetun perusteella kolme kuukautta kuulostaa aikatauluna kunnianhimoiselta. Nähtäväksi siis jää, kuinka kauan omaan kylpyhuoneeseen ja Moccamasteriin tottunut ihmislapsi selviää näissä oloissa.

Jos ylläoleva video ei jostain syystä lataudu, voit katsoa sen myös Youtubessa.

Tulen dokumentoimaan elämääni autossa ja missiotani eliminoida maailman pahuus heittämällä sormus Mount Doomin laavaan (heh-heh) kymmenosaisena sarjana, joka sisältää päiväkirjamerkintöjä, kuvia ja lyhyitä videoita. Olisi mukavaa, jos osallistut mukaan tähän seikkailuun ihmiskokeen virallisena valvojana ja matkaseuralaisena. Se onnistuu esimerkiksi tilaamalla uudet artikkelit sähköpostiisi tuosta vähän alempaa tai seuraamalla Luovan Laboratorion Facebookia, Instagramia ja Twitteriä.

Kiitos, kun luit. Jatkoa seuraa pian.


Hanki päivittäinen annoksesi luovuutta, tilaa uudet artikkelit suoraan inboxiisi:

Back to top