Marttaventures (osa 5 / 7): Hyvät ja huonot uutiset | Martta Tervonen

Millaista se on, asua autossa? Eikö siellä ole ahdasta? Miten siellä tehdään ruokaa? Pitääkö nukkua ikkuna auki? Missä käydään suihkussa? Onko se loppujen lopuksi mukavaa vai vain hermoja raastavaa puuhaa?

Seuraavassa osiossa esittelen kotini virkaa toimittavan kotteron kaikkine yleellisyyksineen (mm. aurinkoenergialla toimiva iltavalaistus, vou!), mutta tässä tällä kertaa lyhyesti listattuna muutamia autossa asumisen plussia ja miinuksia, koho- ja suvantokohtia.

Katso Marttaventures – Jakso 5:

Toim. huom. Jos video on näkymätön tai toimii muuten kummallisesti, voit katsoa sen myös Youtube-kanavallamme täällä.

Ensiksi siis autossa asumisen varjoisempiin puoliin. On aina kuuma. Tai kylmä. Harvoin sopiva. Illalla paleltaa, sonnustaudut viiteen päällekkäiseen vaatekerrokseen, pipo päähän, ikkunat visusti kiinni ja makuupussi säppiin. Aamulla avaat silmäsi ja löydät itsesi höyrysaunasta. Kuin eksynyt ahven Saharassa pomppaat ilmaa haukkoen ylös, kopautat otsasi kattoon (siihen tulee kuhmu) ja kierähdät ulkoilmaan. VETTÄ! On saatava vettä! Vähän matkan päässä on aikaisemmin heränneiden matkaajien töllistelevä rivi, joka seuraa huvittuneesti, kun rynnistät tukka sotkussa vaatekerroksia hätäisesti riisuen mille tahansa lähimmälle vesihanalle.

Niin se katto. Se on aina niskassa. Korkeus lienee noin 50 senttiä tyynyn yläpuolella. Ja ne seinät, aika lähellä. Jos ei aina muista niitä etäisyyksiä avaruudellisesti hahmottaa, se tarkoittaa kuhmuja ja mustelmia. Tässä positiivista toki on autonomistajan koko. 160 senttiä mahtuu autoon vaikka poikittain.

Sitten sähkö. Autosta löytyy kyllä pistoke, ameriikkalainen. Löytyy myös USB puhelinta varten. Mutta se tarkoittaa sitä, että täytyy ajaa. Muuten akku tyhjenee. Jos tahtoo ladata läppäriä, on ajettava. Yritäpäs siinä näpyttää sähköpostia. (Oikeasti siis sähköä löytyy kyllä leirintäalueilta, joissa on myös jääkaappi, suihku ja muu.)

Plussapuolia onneksi on suhteessa miinuksiin noin 90 : 10. Vapaus. Luonto. Ulkoilmassa vietetty aika. Liikkumisen helppous. Seikkailuhenki. Ja on se silti koti se auto, kun tottuu. Kun parkkeeraa auton juuri oikeaan kulmaan auringonlaskuun nähden ja kellahtaa sängylle sitä katsomaan, siinä on hyvä, eikä muuta kaipaakaan.

Parhaat hetket ovat kyllä yksinkertaisia. Ne ovat niitä hetkiä, kun yöllä herää luonnon kutsuun, on pakko pujahtaa raittiiseen ulkoilmaan – pilkkopimeässä on miljoonia tähtiä, kuu ja kasteinen nurmi, hiljaista. Maisemat vaihtuvat tiuhaan, mutta kaikkialla on häkellyttävän kaunista. Melkein kamera särkyy, kun sitä käyttää. Tietyömaan kohdalla liikennettä ohjaava oranssiliivinen aina vilkuttaa ohikulkeville autoille hymyillen, huoltoasemalta saa baristan tekemää cappucinoa, kirsikat ovat tuoreita ja WhatsApp-puhelussa Samin kanssa keksitään ainakin kymmenen uutta ideaa, aina jommallekummalle kummalliseen kellonaikaan.

Hämmentävintä on ehkä, kuinka kaikkeen tottuu. 30 päivän jälkeen auto kotina tuntuu normaalilta. Aamuisin jo ymmärtää, mistä herää ja iltaisin nukahtaa onnellisena.

Katso videopäiväkirjat:

Lisää videoita löydät Youtube-kanavaltamme täällä>>>


Joko kuulit, että rakastettu luovan kirjoittamisen klubi teki comebackin? Anna mahdollisuus sisäiselle kirjailijallesi, tule mukaan Novel Clubiin kokeilemaan, miltä tuntuu, kun luovuutesi ryhtyy virtaamaan vapaammin! Lue lisää, klikkaa tästä.

Marttaventures (osa 4 / 7): Planeettamme Maa | Martta Tervonen

Kun viettää paljon aikaa luonnossa, aika pysähtyy tai menettää merkityksensä. Kiire katoaa. Luonnossa kaikki vain tapahtuu – pakottamatta, luonnollisesti. Luonto on luova luonnostaan. Se kukoistaa ja luo jatkuvasti uutta. Luonto kukkii, kasvaa ja muotoilee maailmaa uudelleen, koska se pystyy, lupia tai tarkoitusta kyselemättä. Elämä virtaa ja tapahtuu vapaasti. Onko ihminen tästä luonnon prosessista erillinen? Vai onko ihminen osa luontoa ja siksi luova kuin luonto, parhaimmillaan itsestään tapahtuva ja pakottamaton? Jos ajattelee Kaiken syntyä ja olemusta, olemme kulkeneet pitkän matkaa alkuräjähdyksestä tähän pisteeseen, osana Kaikkeuden luovaa prosessia. Me ihmiset tapahdumme kuin luonto, osana Kaiken mystisyyttä.

Katso Marttaventures – Jakso 4:

Toim. huom. Jos video on näkymätön tai toimii muuten kummallisesti, voit katsoa sen myös Youtube-kanavallamme täällä

Toim. huom. 2. Lisää videoita sekä kuvia löydät tämän artikkelin lopusta.

Seikkailuani Uudessa-Seelannissa on takana nyt neljä viikkoa. Auto alkaa tuntua kodilta, luonto omalta olohuoneelta. Välillä tuntuu kuin olisi saapunut kokonaan toiselle planeetalle. Vuoristomaiseman dramaattisuus iskee koko kehoon. Sumuisella rannalla on kuin leijuisi jossain pehmeässä. Vastaan tassuttelee merileijonia. Bongaan kaksi kaskelottia. Vuoria, vuonoja, merenrantaa, kirkkaita puroja, vehreää metsää, valkoista hiekkaa. Tuntuu tärkeältä, että varjeltaisiin näitä eläviä luonnon taideteoksia – ruokittaisiin olemassaolon luovia, ei tuhoavia voimia.

Astronautti Edgar Mitchell on todennut avaruuslentoihin liittyen seuraavaa: “You develop an instant global consciousness, a people orientation, an intense dissatifaction with the state of the world, and a compulsion to do something about it. From out there on the moon, international politics looks so petty. You want to grab a politician by the scruff of the neck and drag him a quarter of a million miles out and say: ‘Look at that, you son of a bitch.'” Täällä vietetyn ajan jälkeen pinnassa on samankaltaisia fiiliksiä. Ihminen, jolla ei ole tahtoa suojella tätä planeetta, tuskin on nähnyt tätä planeettaa tai ainakaan katsonut kunnolla.

Luonto herättää kunnioitusta. On vaikuttava hetki, kun näkee luonnonvaraisen merileijonan nousevan merestä, lähtevän rynnimään suoraan kohti, pysähtyvän noin kymmenen metrin päähän ja tuijottavan siitä suoraan silmiin. Tekisi mieli pahoitella aiheuttamaamme vaivaa. Sori, jos me sotketaan teidän kotia.

“Maapallon asukkaat olivat aina pitäneet itseään älykkäämpinä kuin delfiinit sillä perusteella, että heillä oli delfiineihin verrattuna tilillään niin monia merkittäviä saavutuksia – kuten pyörä, New York, sodat ja niin edelleen – kun taas delfiinit olivat tyytyneet polskimaan pitkin meriä ja pitämään hauskaa. Delfiinit puolestaan ovat aina pitäneet itseään ihmisiä älykkäämpinä – täsmälleen samoista syistä.”

– Linnunradan käsikirja liftareille, Douglas Adams

Ihminen taitaa olla eläinlajeista ainoa, joka tietoisesti tuhoaa planeettamme elinolosuhteita. Meillä on kyky olla luovia joko luovalla tai tuhoavalla tavalla. Joka tapauksessa kohtalomme on edelleen osa Kaikkeuden jatkumoa, joka muovaa ja muotoilee itseään jatkuvasti uudelleen. Yksi ihminen – tai jopa vuosisata koko maailmamme historiaa – on pieni, väliaikainen täplä tässä kokonaisuudessa, samaan aikaan melko merkityksetön, mutta silti niin täydellisen merkittävä, ainutkertainen ja tarpeellinen.

Tähänastiset neljä viikkoa seikkailustani olen viettänyt Uuden-Seelannin Eteläsaarella. Nyt on aika jatkaa matkaa pohjoiseen. Kirjoitan tätä lauttamatkalla Pohjoissaaren puolelle. Katson ulos ikkunasta, merelle. Näissä vesissä elelee laumoittain delfiinejä. Kuvittelen niiden laulavan: “So long, and thanks for all the fish.”

Linnunradan käsikirja liftareille kertoo, että delfiinit, Maan toiseksi älykkäimmät olennot, yrittivät varoittaa ihmiskuntaa (Maan kolmanneksi älykkäimpiä olentoja) planeetan lähestyvästä tuhosta. Ihmiset kuitenkin luulevat delfiinien kommunikaatioyrityksiä ainoastaan leikkisiksi tempuiksi, minkä seurauksena delfiinit lähtevät Maasta ja jättävät ihmisille eläintarhan delfinaarioesityksessä viimeisen viestinsä: “Terve, ja kiitos kaloista.”

Paikka: Milford Sound.

Lintu: Kia.

Otago Peninsula. 

Merileijonan katse.

Päiväunet.

Sandfly Bay, Otago Peninsula.

Kaskelotti, joka puhaltelee sateenkaaria.

Sandfly Bay, Otago Peninsula.

Mirror lakes, Milford Sound.

Yhteiskuva merileijonan kanssa.

Katso videopäiväkirjat:

Katso / lue myös osat 1-3:

Marttaventures (osa 1 / 10) – Kuinka muutin autoon Uudessa-Seelannissa

Marttaventures (osa 2 / 10) – Ihminen, astu ulos omasta varjostasi

Marttaventures (osa 3 / 10) – Matkanteko tyssäsi, sielu ehti mukaan

Hanki päivittäinen annoksesi luovuutta, tilaa uudet artikkelit suoraan inboxiisi:

Elämän varrelta opittua: Vehkeillä on väliä | Sami Mikkola

Pakkasen kanssa on sellainen hieno juttu, että siitä selviää hengissä pukeutumalla oikein.

Olin ala-asteella eli aika nuori, kun kävelin useamman kilometrin matkan kotoa kouluun talvihaalarissani yli 30 asteen pakkasella. Ei meillä koulua pienen pakkasen takia peruttu, ulkoliikunnat vain. Tuo pakkasessa eläminen ja olemiseen tottuminen antoi minulle sen opetuksen, että kyllä siellä lumihangessa on paljon mukavampaa leikkiä, kun päällä on tarpeeksi vaatetta.

Toki tuon iän jälkeen minullekin tuli vastaan se ikä, kun oli tärkeämpää pukeutua juuri itse haluamallani tavalla ja vähät välittää pakkasista. Jos olin nähnyt, ettei isoveljeni käyttänyt joskus pipoa, ihan takuulla itsekin jätin seuraavan kerran pipon kotiin paukkuvalla pakkasella. Samoilla lukemilla jaloissa oli reikäiset farkut, ei kalsareita. Tuo ikä kesti jopa aika pitkäänkin, mutta nykyään voin ylpeästi todeta oppineeni pukeutumaan asianmukaisesti. Toppahousut ovat mukavinta, mitä tiedän pakkaskelillä. Ikä tuo onneksi viisautta päähän, tai ainakin mukavuudenhalua.

Samat säännöt pätevät myös syksyiseen vesisateeseen. Sadetakki, kumisaappaat, lämpimät vaatteet alla ja kirkas mieli auttavat minua voittamaan ikävän kylmän tihkukelin. Kesälläkin on hurjasti helpompi elää, kun ei pukeudu toppahousuihin ja sadetakkiin, vaan 30 asteen helteellä valitsen yleensä kevyemmän kokonaisuuden.

Itse asiassa samat säännöt pätevät kaikkiin elämän osa-alueisiin. Oikeilla vehkeillä on väliä. Kyllä hengissä selviää lähes kaikista tilanteista lähes millä tahansa varustuksella, mutta aidosti nauttiminen on eri asia kuin selviytyminen. Elin jonkin aikaa elämääni hyvinkin ajatuksella, etten minä ole ihminen, joka takertuu materiaan. Nykyään hyväksyn ajatuksen, että todellakin takerrun, jos tuo materia tuottaa tekemiselleni lisää tarmoa.

Olen joskus todennut, että ihmisen luovuuden suurin lisäävä tekijä on laiskuus ja mukavuudenhalu. Tuo on myös tavallaan yksi osa totuutta, ihan todistetustikin. Omaa etuaan ja lisää vapautta halajava työläisväestö on keksinyt lukemattoman määrän erilaisia vimpaimia, jotka nykyään ovat meille asioita, joita ilman meillä olisi vaikea elää. Olen havainnut tämän piirteen täysin itsestänikin. Olen tehnyt tavallaan vähän taidettakin siitä, miten valitsen vehkeeni eri asioihin.

Manuaalinen muistikirjasysteemini on mustakantinen Moleskine-vihko yhdistettynä neljänteentoista testaamaani lyijytäytekynään. Vihkoja testasin aikanaan varmaan reilusti yli 20 erilaista. Lehtiöistä vihkoihin. Puhelimeni on iPhone. Kaikki muutkin olen testannut läpi. Kuulokkeeni ovat täysin johdottomat nappikuulokkeet, testasin takuulla ihan kaikki muutkin erilaiset variaatiot läpi. Lempiviinikin on löytynyt ja voin vakuuttaa, että niitäkin olen muutaman testannut. Lempiruokani lempireseptin löysin noin viiden vuoden testailun tuloksena. Tiettyinä päivinä on tietyt kahvikupit oikeita, kaikki muut vääriä. Tiettyyn mielentilaan toimii tietty toimistotila työntekoon. Voisi sanoa, että olen ihan valtavan ”kranttu”, mutta voisi myös sanoa, että olen käyttänyt valtavan määrää energiaa sen eteen, ettei minun tarvitsisi miettiä elämäni valintoja käytännössä tippaakaan.

Samaan tapaan kuin pukeutumisen kanssa, en ole juuri missään muussakaan valinnoissani ollut ihan suoraa viivaa lopputulokseen kulkeva. On tullut testailtua aika paljon erilaisia asioita. En myöskään ajattele, että olisin missään valinnoissani ihan valmis. Pikemminkin olen aina valmis kehittämään ajatuksiani ja testaamaan uutta. Mikäli uuden testaaminen ei tuo mitään muuta tulosta, ainakin tiedän tarkemmin, että ne ”oikeat valintani” ovat oikeita valintoja. Kuten tänäänkin, ihan pikaisesti kun kävin laittamassa auton lämmitykseen, kesäkengilläni astuin syvään lumihankeen ja syvään hengitellessä muistin, että toppahousut ovat nykyisin elämäni hienoimpia keksintöjä.

Minulle vehkeillä on väliä, ja aina, kun opin lisää tekemisestä, johon ryhdyn, minulle tulee tärkeämmäksi valita juuri ne vehkeet, jotka tuovat tekemiselleni lisää iloa. Mielestäni materialismissa sinänsä ei ole mitään pahaa, kunhan motiivit ovat oikeat ja luovuuteni käyttöä edistävät. Mikä tahansa tekeminen voi olla nautinnollista oikeilla välineillä. Pakkasesta ei kannata valittaa, jos asian voi korjata oikein pukeutumalla. Kuten valokuvaaminenkin on pidemmän päälle mukavampaa kunnon kameralla kuin kenkälaatikolla, johon on tehty reikä.

Marttaventures (osa 3 / 7): Pakollinen pysähdys | Martta Tervonen

Huom. Jos alla oleva video on näkymätön, voit katsoa sen myös YouTuben puolella>>>

Olen ollut vuodepotilaana nyt 3,5 vuorokauden ajan. Se on 84 tuntia. Olen laskenut sen useaan otteeseen, mitannut kuumeen noin 17 kertaa, käynyt 1 kerran lääkärissä, syönyt 6 mandariinia, juonut noin 10 litraa erilaisia nesteitä, katsonut 3 tv-ohjelmaa, syönyt 4200 milligrammaa särkylääkkeitä, laskenut sen kahdesti (2), maannut hievahtamatta vaaka-asennossa ja googlannut, mistä lihassärky johtuu, mistä prismat auton takalasissa, mitkä ovat denguen oireet, mitkä malarian, mitkä japanin aivokuumeen, noroviruksen ja salmonellan. Ja sitten, yllättävänä tylsistyneen mielen keksimänä ekstrana, mitkä olivat C.G. Jungin viimeiset sanat.

Kylän nimi on Te Anau, vieressä Milford Sound. Sairastaminen yksin kaukana kotoa on tylsää, varsinkin kun mieli haluaisi toimia vilisten ja vipeltää menemään vuoristossa, vaikka kehossa voimaa on juuri sopivasti siihen, että vasen väpättävä pikkusormi jaksaa punnertaa kieliopillisesti kummallisia Google-hakulauseita, kuten ”kuinka pitkään malaria” ja ”kuinka pitkään dengue” (eikä tämä ole onneksi niistä kumpikaan).

Nyt jaksaa jo istua tyyny selkää vasten, asento tuettuna. Voi kirjoittaa. Pääsee virtaamaan ulos kaikki se tai ainakin osa siitä, mikä on viime päivinä mielessä vilissyt. Se mikä on kylkiasennossa ehtinyt kulkea jonnekin aikaan ennen alkuräjähdystä, elämän tarkoituksesta haluun olla äidin olohuoneen sohvalla, niihin kolmeen tv-ohjelmaan, kuuteen mandariinin, prismojen syntytekijöihin ja kaipuuseen päästä jo vaeltamaan luonnon keskelle. Sanoja paperille, AH. Kiitos.

Marttaventures-sarjaa aloittaessa mielikuva oli vankka. Kirjoitan tähän ja tähän tyyliin, tällaista tekstiä, tällaisia videoita, kuvia, nämä osa-alueet läpikäyden. Sievää ja selkeää, helppoa ja säännöllisesti etenevää. Kronologista ja päiväkirjamaista. Oli paljon ajateltua ohjelmaa. Näin ja näin ja noin ja tätä tässä kohtaa, esitellään autoa ja kuvamateriaalia, lisää tarinaa, tarpeeksi kiehtovaa ja tuota ja tässä mennään, lennetään ja hypätään silmät sidottuina kaksi benjihyppyä!

84 tuntia kuumeista tyhjäkäyntiä hotellin tyynylle kuolaten ja kaikki on vähän keikahtanutta. Ei oikein irtoa sitä benjiä nyt. Alan kallistua kohti kirjailija, terapeutti Tommy Hellstenin ajatuksia. Hellsten on todennut, että hän ei varsinaisesti koe kirjoittavansa kirjoja, vaan ne kirjoittavat itse itsensä. Hän toimii vain välikappaleena, teknisenä instrumenttina. Oleellista on tunnustella, onko kirja tulossa. Jos intuitio kertoo näin olevan, tulee kävellä kirjaa puolitiehen vastaan. Ellei näin ole, on turha kirjoittaa – silloin tekemisestä tulee jotain, mitä Hellsten kutsuu ”omavoimaiseksi suorittamiseksi”. Kuulostaa ikävältä minusta.

Tunnustellaan siis vaan, mitä sanoja tahtoo tuleman ja mennään puolitiehen vastaan.

Intiaanien viisaus on, että täytyy liikkua tarpeeksi hitaasti, jotta sielu pysyy rytmissä mukana. Matkanteko kun kuumeeseen tyssäsi, pysähtyi liike. Sielu taisi napata kiinni. Matkanteon rytmi oli noin 3,5vrk liian tiuha. Hidastetaan. Hengitetään. Videoidaan sitten vaikka sitä, kun sade osuu auton tuulilasiin ja hietasääsket inisee.

Kuume alkaa hellittää. Olen siis pitänyt taukoa autoelämästä, levännyt hotellissa. Huomenna on aikeeni palata autoon. Tarttua seikkailuun uusin voimin. Paljon on ehtinyt tässä liikkumiskyvyttömyydessään ajatella, prosessoida, mielikuvitella, hakea sellaista uutta divergenttiä inspiraation virtaa sieltä Googlesta. Aika lailla jo tarpeeksikin. On hyvä jatkaa matkaa uudella virralla, hitaammin, voimia säästellen.

Dokumentoin taas, tänne ja YouTubeen. Mutta en aivan alkuperäisen suunnitelman mukaan, vaan voimia tässä hiljokseen palautellen ja sitten niitä sanojen kulmia tunnustellen, josko ne tahtoisivat tulla ja miten.

Ajellaan jakso jaksolta puolitiehen ja katsotaan, mitä sieltä kävelee vastaan. Toivottavasti edes yksi pingviini.

Ps. Legendan mukaan se C.G. Jungin viimeinen tolkullinen lause ennen kuolemaa oli: “Tänä iltana juodaan oikein hyvää punaviiniä!” Se olikin jostain jäänyt joskus mieleen, että oli hyvä.

Pps. Sairaana makoillessa, kun on ollut aikaa antaa mielen vaellella, syntyi muun muassa tällainen kaavakuva luovan prosessin vaiheista:

Huom! Lisää videopäiväkirjoja löydät YouTube-kanavallamme, täällä>>>


Hanki päivittäinen annoksesi luovuutta, tilaa uudet artikkelit suoraan inboxiisi:

Elämän varrelta opittua: Mielikuvitteleppa… | Sami Mikkola

Mielikuvituksen mahti on hurja. Pääni sisällä voin helposti nähdä, kuinka haukkaan palasen kuuta, joka on pehmeää kuin kermajuusto. Mietin vast’ikään, miten ihmiset ajattelevat. Mietin, onko ihan normaalia tai yleistä, että miettii asioita kuvina ja tavallaan videoina. Minun mieleni toimii hyvin visuaalisesti. Pääni sisällä pyörii useimmiten jonkinlainen kuvarulla, joita kutsun ajatuksiksi. Usein siis katselen ajatuksiani.

Puhuin tuolloin tästä ajattelutavastani muutamille ihmisille ja jokainen heistä hetken asiaa pohdittuaan totesi, että periaatteessa ajatukset heillä toimivat samoin, jos oikein niihin keskittyvät, muttei oikeastaan kuitenkaan kuvina. Yksi sanoi ajatuksiensa olevan tunteita. Toinen, visuaalisen alan ammattilainen, sanoi ajatuksiensa olevan sanoja. Kukaan ei ihan allekirjoittanut ajatustensa olevan kuvia, kuten minulla.

Kuuluisa esimerkki mielikuvituksen mahdista on ehkä jopa yllätyksettömästi Albert Einstein. Monissa lähteissä on sanottu, että Einstein oli kova kuvittelemaan asioita. Usein näytti siltä, kuin hän vain päiväuneksisi (day-dreaming) tuijotellessaan työhuoneen ikkunasta ulos kaukaisuuteen. Einstein itse tosin sanoi, että hän vain ajatteli asioita visuaalisesti. Hän mielikuvituksessaan ratsasti valonsäteellä. Ratsasti nopeimmalla nopeudella, mitä ihminen tietää ja näin kehitteli ajatuksia suhteellisuusteoriansa pohjaksi.

Vaikka mielikuvitus-sanassa itsessään sivutaan sanaa kuva, ei mielikuvituksen käyttö ole aina niin yksiselitteistä, että kyseessä täytyisi olla asioiden ajattelu kuvina.

Lapsina ilmeisesti meistä jokaisella esiintyy synestesiaa jossain määrin. Aistimusten sekoittumista. Visuaaliset elämykset aiheuttavat makuaistin värähtelyä, kuulemamme asiat voivat tuntua pään silityksenä tai kätenä rinnan päällä. Kasvaessamme aivoissamme hermoverkot kehittyvät ja karsiutuvat ja näin synesteettiset kokemukset katoavat, paitsi synesteetikoilta. Sama ilmiö tuntuu tapahtuvan mielikuvituksellemme monesti.

Lapsuudessamme uskallamme kuvitella villisti. Näemme asioita ajatuksissamme, ja kirkkain silmin voimme kertoa täysin tuulesta – tai siis mielikuvituksesta – temmattuja tarinoita. Saatamme ajatella tunteidemme kautta ja yhdistelemme täysin yllättäviä asioita keskenään, ihan vain koska emme ole luoneet mielikuvitukselle mahdollisen ja mahdottoman rajoja.

Rajojen asettaminen sinänsä ei ole se vaarallinen ja haitallinen puoli kasvamisessa. Vaarallista on sen unohtaminen, että opittuamme rajat olemme valmiita vain rikkomaan ja koettelemaan noita rajoja. Annamme mielemme ja mielikuvituksemme karsiutua. Täytämme koko maailmamme ja mielikuvituksemme tiedetyillä asioilla, emmekä mahdollisuuksilla ja kuvittelulla. Suunnitelmat kasataan niistä palikoista, jotka meille on annettu, ja noista raameista irti repeytyminen vaatii poikkeuksellisen luovaa yksilöä. Ryhmissä yleensä johtaja ja eniten äänessä oleva yksilö yhteiskunnassamme on se, joka osaa ja muistaa faktat, rajat ja jo tunnetut asiat parhaiten. Harmillisesti usein tuolloin myös ne upeat tuntemattomat asiat, mahdollisuudet ja mielikuvitus tulevat poljetuksi maanrakoon.

Ammattilaisen tarpeeksi kauan tehtyään työtään ja hankittuaan osaamista on uusiuduttava rajusti, jotta voisi taas yllättää itsensäkin mielikuvituksen avulla. On yllättävää huomata itsekin se, että kun tarpeeksi kauan ja tarpeeksi vakavasti tekee jotain tiettyä asiaa, rakentaa itselleen nuo raamit ja rungon, kuinka asioita tulee tehdä ja mielikuvituksen voi asettaa virransäästö- sekä automaatiotilaan.

Tämä tapahtuu kaikkein luovimmillakin. Ne poikkeuksellisen loistavatkin yksilöt tehtyään tarpeeksi kauan omaa työtään ovat vain itseään toistavia haamuja siitä säkenöivästä ja mielikuvitusta sykkivästä mestarista, joita he olivat aloittaessaan taas kerran alusta. Kun alussa on vain se oma sana tyhjyydessä kiitämässä kohti tähtiä ja mahdollisuuksia, lopussa taas on vain ajatus siitä, mitä siltä minun sanaltani odotetaan ja on totuttu nähtäväksi. Omasta normista poikkeaminen tuntuu turhauttavalta. Jokaisen luovan ajatuksen on torppaamassa hurjaksi hirviöksi kasvanut, aluksi kauniina syntynyt ajatus, joka sanoo villille mielikuvitukselle, ettei häntä täällä tarvittaisi, että kyllä hän itse alkuperäisenä tietää, mitä täällä halutaan.

Kun tuo hirviö on tarpeeksi kauan ollut mielikuvituksen tiellä, aloittaa tuo mielikuvitus omistajansa intohimon nakertamisen rikkinäiseksi. Intohimon ja liekin sammuessa taas tuo mielikuvituksen omistaja suuntaa jommalle kummalle kahdesta polusta: uusiutumisen matkalle tai trapetsikävelylle kyllästymisen kuilun päällä.

Haluan uskoa naiivisti maailmaan, jossa jokainen tekijä voisi valita – ja valitsisi tuon paremman vaihtoehdon eli uusiutumisen polun. Mielikuvituksen valloilleen päästäminen ja uusiutuminen onnistuu käynnistämällä uusia projekteja ja hankkimalla uusia haasteita. Uusi vuosi, uusi minä -projektit ovat tyypillisimpiä ja niiden tarpeellisuuden näkee hyvin, kun tarkkailee ihmisten toimintaa ja ajattelua aina loppuvuodesta. Totuttuihin malleihin ja kiireen raameihin asettuneet tekijät hyppäävät suurella tarmolla uusiin haasteisiin aina alkuvuodesta, ovat valmiita uusiin haasteisiin ja kykenevät luovaankin ajatteluun. Ilmiö toki on kadonnut jo juhannukseen mennessä, jolloin onneksi alkaakin akkujen lataaminen uuden lomakauden ja uusiutumisen merkkipaalun kohdalle tullessa.

Itse tosin nyt ehdottaisin hiukan mielelle terveellisempää mallia. Mitä jos pitäisimme luovien energioiden uudelleenkäynnistyshetkiä kuukausittain? En usko, että meitä satuttaisi pahastikaan, jos pyhittäisimme yhden työpäivän kuukaudesta siihen, että tekisimme ihan puhtaan pöydän suunnitelman elämälle. Voisimme tuona yhtenä päivänä katsoa mennyttä kuukautta, tutkia to-do-listoja etäämmältä ja ihmetellä kaiken tarpeellisuutta. Tuollaisina hetkinä osaisimme hyvin tunnistaa ne elämään turhaa täytettä tuovat raamit, rajat, säännöt ja rutiinit ja antaisimme ajatuksiimme tilaa olla luovia, mielikuvituksellisia ja villejä.

Kutsuttaisiinko tuota päivää sitten innovaatiopäiväksi, virkistyshetkeksi, mielikuvittelumaanantaiksi tai tuijottelutorstaiksi, mutta sen takaisin, että monille tuottavuuden tipahtamista pelkääville pomoille pelot kävisivät turhiksi ja tuottavuuskin kokisi aimo loikan. Ihmisen elämää kun ei ole tehty suorittamista varten, vaan mahdollisuuksien tutkimista, seikkailua ja kokemuksien keräämistä varten. Ihan oikeasti ketään ei lopulta kiinnosta, toimittaisiko joku excelinsä päivän normaalia myöhemmin, mutta sinua pitäisi kiinnostaa se, ettet vain anna mielikuvituksesi kuolla.

Aamen.

Psst… Allekirjoittanut päätti hankkia elämäänsä lisää haastetta ja aloittaa pitkään unelmoimansa vlogin tekemisen, katsomaan pääset täällä: https://youtu.be/tyvYcaIxFN4

Tahdon vain olla yksin, omassa rauhassa – Introverttien kootut selitykset | RADIOlogi: Jakso 8

Kuuntele tästä, paina play:

Huom. Vaihteleva äänenlaatu johtuu noin 17000 kilometrin välimatkasta kahden äänittäjän välillä.

RADIOlogi | Jakso 8: Saisinko vain olla yksin?

RADIOlogin kahdeksas jakso kysyy, saako olla yksin ilman, että sitä tarvitsee sen kummemmin selittää. Ja miksei saisi? Liittyykö yksinäisyys luovuuteen? Onko ihminen aina joko introvertti tai ekstrovertti? Näihin kaikkiin kysymyksiin vastauksentapaisen saat tässä 30min mittaisessa yhtäaikaisesti niin Suomesta kuin Uudesta-Seelannista luoksesi toimitetusta podcastista.

RADIOlogi on max. 60 minuutin mittainen improvisaationa toteutettu keskusteluohjelma, joka ilmestyy suunnilleen joka lauantai. RADIOlogissa ihmetellään elämää, ihmistä ja erilaisia ilmiöitä, ja tarkastellaan maailmaa luovuuden sumentamien suojalasien läpi. Ohjelman toiveena on antaa kuulijalleen uusia näkökulmia ja ihmetyksen aiheita sekä aiheuttaa mitä tahansa tunteita. 

Back to top