Työhuone, osa 3 – Jos inspiraatio on halua, luovuus on lujaa tahtoa

Työhuoneella on tiistai-aamu. Maanantait ovat yleensä hyviä päiviä aloittaa uusia teoksia, niin eilenkin. Tuijotan kahvini takaa keskeneräistä.

Levittelin ensin kaarevasti antaumuksella paria eri okraa, sitten pystysuoraan vasempaan laitaan mehukasta mustaa, sitten alaosaan syvää merensinistä. Nyt tekisi mieli rikkoa harmoninen syvä haikeus jollain rivolla, räikeällä pinkillä, tai jollain pastellisävyllä, joka pistäisikin koko paletin röyhkeästi uusiksi.

*

Inspiraatio on täyteläinen, herkullisen energian tunne, hyppysiä poltteleva oivallus, jonka on pakko purskahtaa ulos tekemisenä.

Luovassa ammatissa tuo kullanhohtoinen tunnekimpale ei kuitenkaan riitä polttoaineeksi, sillä se on kulutettu äkkiä loppuun.

Sanana inspiraatio on kokenut taideammatissa arvonlaskun, ja ymmärrän hyvin miksi. Puheessa inspiraatio yhdistetään helposti lähes mihin tahansa hieman ruutinista poikkeavaan toimintaan. ‘Keskellä yötä tuli inspis leikata otsatukka ja sitten siivosin vielä keittiönkaapit!’

Inspiraatio iskee keneen tahansa, ja milloin vain. Yhdeksänkymmentäluvulla oli muodikasta määritellä itsensä luovaksi hulluksi, jos puki päälleen kuviolliset housut, osallistui leikkimieliseen tv-visailuun, ja otti inspiraatiopäissään vielä carpe diem -tatuoinnin.

Mutta inspiraatio, kuten muutkin tunteet ovat arvaamattomia ja ailahtelevaisia.

Ne lepattavat aikansa ja sitten sammua tyssähtävät kuin sokerihumalaiset, itsensä hikipäisiksi riehuneet lapset. Viimeistään seuraavana aamuna tunne on laantunut, ja se tuntuu pienemmältä, vähintäänkin haalealta, ehkä vähän naiivilta, jopa nololta. ‘Mitä minä oikein ajattelin ?’ On inspiraatiokrapula.

Inspiraatio, eli tunne ei riitä kokonaisen ammatin alustaksi, vaikka taiteilijuus onkin suurelta osin itsen pohjattomasta kaivosta ammentamista. Inspiraatio pitää osata jatkojalostaa pitkäkestoiseksi luovuudeksi. Pyrähdyksestä pitkän matkan juoksuksi. Spontaaniudesta kärsivällisyydeksi ja sinnikkyydeksi. Ideasta lopputulokseksi.

Tässä kohdassa luovalta ammattilaiselta kysytään ammattitaitoa :

uudelleenhuumaantumisen, haltioitumisen, itsensä huiputtamisen kykyä.

Sitä, että pystyy kääriytymään tunteeseen uudelleen sen tuntumatta teennäiseltä.

Kykyä kieppua siinä dervissin tavoin, kunnes kiertyy kokonaan sen sisään, hengittää siihen uuden elämän, ja kysyä sitten : mitä minä tällä nyt teen?

Tarkastelee sitä kriittisesti : onko tässä jonkin uuden siemen, kiinteä ydin? Kestääkö tämä tarkastelua ? Muovausta, vääntöä, venytystä, vatkausta, hajalle repimistä ja uudelleen kasaamista?

Kestääkö tämä aikaa ?

Jos tänään janoankin aimo annosta okrankeltaista mäiskettä ja vähän hentoa mustansinistä hipsuttelua, on osattava myös lopettaa ajoissa. On nähtävä horisontti, tai ainakin uskottava sen olemassaoloon tunnemylläkän takana, ja tiedettävä, milloin kankaalla kuivuva raaka alku on syytä jättää rauhaan. Käännettävä se vaikka pois, jos pelkää hekumoivansa sen piloille äkillisen inspiraation sokaisemana.

On siis pystyttävä pitkittämään nautintoa, jätettävä kyteviä hiilloksia, uusia mahdollisia suuntia seuraavallekin päivälle. Annettava sille aikaa ja tilaa.

On myös osattava tunnistaa väärä suunta, ennen kuin tekee virheliikkeen, tai vielä pahempaa, kun huomaa toistavansa tutuinta, helpointa kaavaa.

On uskallettava joskus rikkoa kaikki.

On myös erityisesti siedettävä keskeneräisyyttä. Sitä, ettei inspiraatio, se alullepaneva ajatus vienytkään alkua pidemmälle, ettei jatkoa vielä näy, eikä loppusuorasta ole mitään merkkejä.

Että tässä on vielä monta mutkaa. Ehkä se oli ehkä alunperinkin valheellinen, umpikujaan ajautuva idea, mutta päättää silti tehdä siitä jotain.

Jatkaa, vaikka ei tiedä, saako työtä koskaan loppuun.

Ja on osattava lopettaa ; sanoa että tämä on valmis, nyt on hyvä, annan sen nyt jäädä näin.

Ja hurmaannuttava lopputuloksesta vielä kerran.

Se on luovaa työtä, eikä sitä yksinomaan tunnehulinan voimalla tehdä.

*

Taulu makaa matolla, katselen sitä ylhäältä.

Säädän suihkepullon suuttimen niin, että se kostuttaa kankaan tasaisella, ohuella sumupilvellä. Eilen olin okran sävyjen lumoissa, nyt pystyn tarkastelemaan niitä ainakin käsivarren mitan päästä ; tuon kohdan säilytän, tuo saa mennä. Mustaa on vähän liikaa, vai onko ? Ehkä tummaa violettia tuohon.

En halua pilata tätä hätiköimällä.

Nathalie tulee pienestä kirjansitojan kammiostaan, ja menee työhuoneeni läpi ulos aamupäivän ensimmäiselle tupakalle. Emme puhu tänään. Hän on viime syksystä alkaen kokeillut sähkötupakkaa, purukumeja, sekä hypnoosia, mutta toistaiseksi hän näyttää pitävän eniten menthol-savukkeista.

Nathilla on Yann Tiersen -päivä, ja hän näyttää entistäkin pienemmältä, siltä kuin leijailisi jossain muualla, seepianvärisessä aikakuplassa. Ehkä minunkin ulkoinen olemukseni muuttuu, kun kieputan itseni luovaan tilaan.

Etsin maaliputkilokasasta tummia violetteja.

Tai hei, ehkä sittenkin Venetsian roosaa.

Tässä kohtaa muistan aina erään väripsykologian määritelmän vaaleanpunaisesta, joka väittää tuon niin kovin suloisen ja lempeitä tuntemuksia puoleensavetävän värin ilmentävänkin tukahdutettuja aggressioita. Että pinkit ovatkin kapinallisia kauhukakaroita, rääväsuisia riidanhaastajia, viattoman puhtaan valkoisen helmoista pilkottavaa, taltutettua raivon punaista. Ehkä se sitä onkin, sillä tässä yhteydessä vaaleanpunainen ei näytä yhtään asettuvan okran, sinisen ja mustan läikittämään seesteiseen alkuasetelmaan, ja ryhtyy heti tappelemaan tilastaan.

Hello Kitty, let’s fight ! Kuka muka sanoi, että tämän piti olla helppoa ?

Oman luovuutensa rajat voi ylittää yhteistyöllä – Villeimmät visiot toteutetaan usein yhdessä, ei yksin

Viimeisin tv-musiikkiprojektini rakentui yhteistyölle. Yleensä sävellän ja tuotan musiikin yksin, mutta tällä kertaa olin toisten avun varassa ja kohtasin samalla uusia pelkoja. Uskallanko luopua asioiden hallinnasta, jakaa vastuuta ja luottaa toisiin? Mitä jos henkilökemiat eivät synkkaa? Löytyykö yhteneväinen näkemys työryhmän kesken? Mielessäni kävi jopa ajatus siitä, jätänkö vastaamatta haasteeseen, jätänkö käyttämättä mahdollisuuden toteuttaa ammatillinen unelma, ja pelaan varman päälle toimimalla samaan malliin kuin ennenkin, koska tiesin ideani vaativan paljon uuden opettelua ja tuovan mukanaan suuremman riskin epäonnistua.

Ideani käyttää big bandiä tuntui hyvältä, mutta se tarkoitti astumista epämukavuusalueelle, koska minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta työskentelystä puhallinsoittajien kanssa. Lähdin tutkimaan musiikillisesti uusia maastoja ja tarvitsin oppaita matkalleni. Musiikin tuotannossa oli mukana yli 30 henkilöä: Torvikopla Big Bandin soittajat, kapellimestari (joka toimi myös sovittajana), äänisuunnittelija ja -teknikko, vierailevat muusikot sekä muut, jotka auttoivat käytännön järjestelyissä.

Oma osaamiseni ja aikani eivät olisi riittäneet näin mittavan projektin toteuttamiseen yksin. Osaan säveltää, mutta tarvitsin apua sovittajalta, joka muokkasi sävellykset big bandille toimiviksi ja teki kelvolliset nuotit orkesterille. Normaalisti sävellän ja sovitan itse, soitan ja ohjelmoin suurimman osan musiikista, pari muusikkoa saattaa vierailla soittamassa soolon, miksaan kappaleet ja toimitan ne käyttövalmiina äänisuunnittelijalle.

Tällä kertaa sain ja jouduin luopumaan monesta osa-alueesta. Kontrollin menettäminen pelotti. Tässä projektissa en voinutkaan tehdä suuria muutoksia noin vain. Sävellykset piti lukita, sovittaminen vaati aikansa, kapellimestari harjoitutti bändiä, yksittäiset soittajat opettelivat osuuksiaan, äänittäjä teki ratkaisuj, kuinka soitto tallennetaan ja miksaaja tasapainotti soinnin. Lopussa odottaa lopputulos, jonka voin kuulla mielessäni, mutta joka on varmasti erilainen kuin pääni sisällä.

Askel tuntemattomaan kannatti. Yhteistyö toimi hyvin, sävellykset ja sovitukset onnistuivat, Torvikopla soitti energisesti ja taltiointi sujui ongelmitta. Nautin siitä, että saatoin keskittyä taiteelliseen osuuteen sillä välin, kun muut työskentelivät teknisempien asioiden parissa. Koimme yhdessä hienon ja erityislaatuisen projektin, josta riittää muisteltavaa. Onnistuimme päämäärässämme: luoda Sohvaset – Täydellisen joulun metsästys -erikoisjaksoon iloinen ja lämmin tunnelma musiikilla, joka varmasti ilahduttaa nuoria ja vanhempiakin katsojia ensi jouluna.

Välillä luovuus ilmenee spontaanina toimintana. Hetken inspiroimana hyödynnämme osaamistamme kuin itsestään, ilman ponnisteluja luovuuden virratessa kauttamme. Toisinaan luovuuden eteen pitää tehdä töitä – opetella, ajatella, tutkia, kokeilla ja yhdistellä asioita. Jossain kohtaa omat rajamme tulevat vastaan ja tarvitsemme toisilta apua visiomme toteuttamiseen. Pitää olla uskoa ja rohkeutta siihen, että vaikka kaikkea ei voi hallita itse, asiat sujuvat hyvin ja lopputulos toimii, sillä muuten luovuutemme jää omien rajojemme vangiksi.

Työhuone, osa 2 – Mistä luovuus oikein tulee?

Mistä se luovuus oikein tulee? Mistä ideat tulevat? Ikuisuuskysymyksiä, joihin olen miettinyt vastausta niiden työhuoneella vierailevien edessä, jotka haluaisivat niin kovasti ymmärtää, mitä päässäni oikein on liikkunut, kun tuonkin tuossa olen maalannut. 

Omalla kohdallani, kuten varmasti taiteilijoista suurimman osan, luovuus on selittämätön osa personallisuutta. Se on sisäsyntyinen tapa havainnoida, reagoida ympäristöönsä, ja tulkita sisäistä maailmaansa. Etenkin se on jälkimmäistä eli kykyä poimia ne yksityiskohdat, tunteet, kuvat, aistimukset, tunnelmat, jotka herättävät juuri minussa jotain, juuri tällä hetkellä, ja säilöä ne sitten myöhempää käyttöä varten. Luoda niistä jotain omaa, uutta.

Jos tätä ajatusta pitäisi pitäisi jotenkin konkreettisesti yrittää esittää, se olisi ehkä kaksisuuntainen virtuaalikypärä, joiden läpi aistihavainnot, ajatuspolut ja oivallukset suodattuvat taiteilijalla luultavasti vähän eri tavoin kuin vaikka hammaslääkärin, jumppaopen tai västäräkin kypärässä. Ne samaiset havainnot tai oivallukset tulevat sitten ulos maalatessa, milloin minkäkinlaisessa järjestyksessä tai järjettömyydessä, mieleisiksini kuviksi muuntautuneina.

Samalla tavalla kuin hammaslääkäri, jumppaope tai västäräkkikään ei voi olla muuta kuin julmassa luonnossaan on, tuo luovuus istuu niin tiukasti paikoillaan, että sitä on mahdotonta taiteilijan päästä riisua. Olen sattunut syntymään sen kanssa, oppinut ratkomaan ongelmia sen avulla ja ilmaisemaan itseäni sen kautta – kaivelemaan sieltä, kun haluan löytää ja ymmärtää, oppia jotain. Koen ja suodatan kaiken sen kautta. Omassa kypärässäni on on myös näppärä, kiinteä lisävekotin, synestesia, mutta siitä lisää joskus toisella kertaa.

*

Muistan joitain melko varhaisiakin luovuuden kokemuksia, oivalluksia, joista yhden tapauksen erityisen hyvin.

Olin viisivuotias ja innokas piirtäjä, kuten siinä iässä usein ollaan.

Viininpunaiset Carioca-tussit kuluivat aina ensin loppuun. Sitten turkoosit, mustat, punaruskeat ja myrkynvihreät. Tiedän, olin käsittämätön värivirtuoosi jo silloin.

Perheessäni on ollut ja on edelleen useampiakin hyviä piirtäjiä, joiden kynän jälkeä sain tarkasti seurata lapsena. Tiedättehän sen vaiheen, kun lapsi pyytää ‘piirrä mulle leijona / kirahvi / sateenkaari / dinosaurusrobottipitsa / raadollisuus / kuolemanjälkeinen elämä’ jne.? Olin luultavimmin hyvin rasittava, ja muistan eräänä iltana äitini väsyneen näihin pyyntöihin. Niinpä hän ovelasti siirsi piirrosvastuun veljelleen jonnekin myöhempään ajankohtaan sanomalla, että Erkki-eno se osaa piirtää hevosenkin niin, että aloittaa vaikka takajalan kaviosta, ja piirtää koko hevosen nostamatta kynää paperista.

Aivan mieletöntä! Muistan selvästi vieläkin maalauksellisen kuvan, joka päässäni syttyi sillä hetkellä: ruskea, siro, satuloitu hevonen etuviistossa, punapaitainen länkkäri selässään, kellanvihreällä nurmella.

Toisaalta, siinä iässä ihmisellä on myös tietyt nukkumaanmenoajat, joita siinä iässä on joskus vaikea noudattaa. Ikä ja kellonaikahan ovat vain numeroita, mutta tämän opin vasta paljon myöhemmin, ja voi miten se onkaan helpottanut elämää! Sääli, etteivät yökerhojen portsarit oppineet sitä koskaan ainakaan minun nuoruudessani.

Makasin siis vuoteessani valveilla, aivan liian kiihdyksissäni ja mietin koko viisivuotiaan kapasiteetillani, miten ihmeessä se kokonainen hevonen piirretään, takajalasta alkaen? Jos kerran Erkki-eno osaa, niin minun on pakko nähdä, jotta voin seurata piirrosta. Pinnistin mielikuvitustani äärimmilleen, ja suljettujen silmieni takana näin pystysuuntaisen A4-arkin, jolle musta ohut tussiviiva alkoi hahmottaa kavion ääriviivaa – ja OIVALLUS! Noin, tuossahan on tuollainen kulma, ja sitten kuin pieni koukku, kaari toisinpäin, ja sitten noin; tunsin kuljettavani viivaa sormenpäälläni!

Nousin ylös, en kerta kaikkiaan voinut odottaa aamuun, koko jalkahan olisi voinut kadota, ja vaadin saada piirtää sen juuri sillä hetkellä, keittiön pöydän ääressä, pyjama päällä. Äiti ymmärsi, sain piirtää. Todellisuudessa en tietenkään tiedä, miltä se piirros lopulta näytti, mutta mielessäni se oli – ja on – täydellinen. Senkin muistan, että saatuani piirroksen ulos ja paperille, onnellinen väsymys valui jäseniin; saatoin nukahtaa. Ongelma ratkaistu, luovuus sai jäädä yöpöydälle odottamaan aamua ja uusia oivalluksia.

*

Tuolloin kaikenlaisia kuvia ahmivaa mieltäni ruokkivat Kylli-täti, satukirjojen kuvitukset, Herra Huun jotenkin surumieliset seikkailut, Jacques Cousteaun vedenalainen maailma, johon luontevasti sekoittui myös satu Pienestä Merenneidosta.

Kunnes tuli se joulu.

Se kohtalokas joulu, jolloin sain lahjaksi nukkekodin ja virkatut tilkkutossut, ja äitini sai runsain värikuvin varustetun teoksen Edvard Munchin työstä ja elämästä.

En ollut nähnyt mitään vastaavaa.

En ymmärtänyt mitään, ja kuitenkin nuo värikkäät ja toisaalta synkät, salaperäiset maalaukset, kuvatarinat vakavine, rosoisine hahmoineen valtasivat mielikuvitukseni ja ottivat paikkansa muutoin Björn Landströmin kuvittamassa lapsen maailmassani. Ne tyrkkäsivät peikot ja kauniit prinsessat sinne minne ne kuuluivatkin, nurkkiin vapisemaan, ja öykkäröivät itselleen paraatipaikat synkkine, suorine katseineen, viivasuineen ja tummine varjoineen. Pala kiihottavaa, epätäydellistä aikuisten maailmaa, levottomuutta ja uteliaisuutta herättäviä aikuisten kuvia. Rumankaunista, terävämpää ja todellisempaa, pehmeän satumaisen sijaan.

Uudenlainen tunne vyöryi ylitseni ja asettui jäädäkseen: kuvien nälkä.

Halusin palavasti tehdä jotain samanlaista, tuntea uudestaan jotain yhtä voimakasta, huumaantua, kuin nuo kuvat ensimmäistä kertaa nähdessäni, ja toisaalta tiesin etten osaa, en vielä. Olin haljeta siihen juuri löytämääni avaruuteen, johon en toistaiseksi päässyt käsiksi. Riivattu, mikä herkullinen tuska! Olin kuusi ja puoli vuotta vanha, ja raivostuttavan kärsimätön kasvamaan isoksi.

Täten siis asetin itselleni elämänkokoisen ongelman ratkaistavaksi, enkä sen jälkeen voinut enää sulkea ovea. Olinhan ehtinyt nähdä sen.

Intohimo, sanoisi aikuinen. Laps’parka, sanoisi mummo.

*

Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuvittelen jo osaavani kanavoida tuota kuvien nälkää, olenhan jättänyt taakseni lukemattomia avattuja ovia. On kokemusta ja välineitä. Ajastettava kahvinkeitin.

Se levoton tunne, joka silloin tällöin tyydyttyy hetken ajaksi työskennellessäni, on edelleen pohjimmiltaan se ensimmäinen ovi, jonka tulin avanneeksi eräänä jouluna kauan sitten ja joka retkahti samantien saranoiltaan uuden maailman voimasta. Kokeilen edelleen uusia kahvoja, pusken uusia ovia. Joskus sellainen avautuu vahingossa ihan pikkuisen hipaisemalla, ja joskus se rämähtää ihan paukahtaen levälleen. Joskus sitä saa vääntää ja kangeta hartiavoimin, ja silti se pistää hanttiin. Silloin mennään ikkunasta.


Tämä artikkeli on osa juttusarjaa. Siirry lukemaan Työhuone, osa 1 täältä>>>

Tuleva elokuvaohjaaja jakaa 3 avainta luovien unelmien tavoittelijoille – Opi parhailta, hanki liittolaisia, julkaise heti

Sain eilen sähköpostiini kirjeen otsikolla ”Hakemuksenne Aalto yliopiston koulutusohjelmaan”. Otsikko pysähdytti samantien, sillä en ollut odottanut sitä saapuvaksi ennen ensi viikkoa. Tuo yksi näkyvä lause kiusasi ja kuumotti, sillä tiesin, että se osoittaisi vähintään tulevan toukokuun, mutta ehkä myös vuoteni suunnan. Onneksi otsikko oli tuollainen, sillä sain sopivasti aikaa miettiä suhtautumistani sisältä löytyvään tietoon. 

Viime postauksessa kerroin, että päätin hakea tänä keväänä Aalto yliopiston elokuvaohjauksen koulutusohjelmaan. Kouluun pääseminen olisi minulle paras mahdollinen tapa saavuttaa unelmani elokuvaohjaajana, sillä siinä pääsisin oppimaan tekniikasta, opiskelemaan intensiivisesti ja ennen kaikkea tapaamaan muita alan ihmisiä. Kouluun hakeminen on kuitenkin alusta asti ollut kohtalon noppapeliä pienten hyväksyntämäärien vuoksi. Sisäänpääsy ei ole mahdotonta, mutta ei todennäköistäkään.

Tuijotellessani mailiini solahtanutta lausetta mietin sen sisällön vaikutuksia elämääni. Jos minut hyväksyttäisiin eteenpäin, olisi edessä vielä rankka pääsykoeviikko. Jos minua taas ei hyväksyttäisi, olisi edessä paljon mutkikkaampi reitti elokuvaohjaajaksi tulemiseksi. Toisaalta, eteenpäin pääseminen edes ensimmäiseen pääsykoevaiheeseen olisi parempaa kuin totta, mutta taas toisaalta minulla on kehittynyt nyt jo niin monia mielenkiintoisia suunnitelmia tulevan vuoden projekteista, että tekisin niitäkin suurella innolla. Kielteinen vastaus ei siis olisi elämäni loppu. Ainakin voin sanoa tehneeni oman parhaimpani hakukokeen ennakkomateriaalipaketin kanssa, sillä tunsin oloni hyväksi lähettäessäni ne eteenpäin. Jos parhaimpani ei siis riittänyt vielä tänä vuonna ja tiedän kykyjeni olevan (vielä) enemmän kuin rajalliset, sehän tarkoittaa vaan että parhaimpani täytyisi vaan olla ensi vuonna vielä astetta korkeammalla.

Visualisoin tilanteen mielessäni. Seison kahden polun risteyksessä, joista toisen edessä on portti. Odotan portinvartijalta lupaa päästä ohi. Ehkä tärkeintä on tajuta, että molemmat polut ovat yhtäläisen hyviä ja kauniita. Helppoa olisi puhua elokuvamaisesti suunnitelmista A ja B, mutta niin puhuminen väittäisi, että A on parempi kuin B, vaikka niin ei ole. Päätin siis perinteisen nimeämisen sijaan, että suunnitelmat ovat nimeltään Mahtava ja Upea. Mahtava suunnitelma on Aallon pääsykokeisiin pääseminen. Upea suunnitelma taas koostuu kolmesta ohjenuorasta, jotka ovat varsin päteviä kaikille unelmien tavoittelijoille:

1. Rakenna ajatus siitä, mitä työsi olisi parhaimmillaan – altistu mestareille ja heidän työlleen

  • Miksi jokin elokuva on suosikkisi? Entä mikä saa sinut laulamaan suihkussa aina sitä tiettyä laulua? Oletko huomannut, että pidät erityisesti aina jonkun tietyn kirjailijan kirjoista? Kun tiedät mistä pidät, on sinun helpompaa myös alkaa palastelemaan, miksi pidät työn tehneen mestarin tyylistä. Pura ne osiin ja pohdi, mikä tekee niistä niin omaleimaisen hyviä. Tai katso heitä itse työssä, Making of -pätkien tai haastattelujen kautta! Itse olen ollut nyt jo hetken jäsen Masterclassin verkkokurssialustalla ja säästellyt ohjaaja Ron Howardin kurssia. Pian voisi olla aika aloittaa matka hänen kanssaan.

2. Hanki liittolaisia – löydä samaa tekevät tai samasta unelmoivat ihmiset

  • Lähde mukaan projekteihin ja löydä asiastasi jo innostuneet. Tarvitset ympärillesi positiivista hypeä ja innokkaita ihmisiä, jotka saavat sinut inspiroitumaan ja jatkamaan niinäkin päivinä kun tuntuu, että unelma ei tule yhtään lähemmäs. Ja niitä päiviä tulee! Itse olen nyt liittynyt moneen eri Facebook-ryhmään, joissa haetaan avustajia elokuvaprojekteihin. Jostain on aloitettava, ja minä olen valmis vaikka seisomaan nurkassa hattuhyllynä, että pääsen elokuvantekemisen pääkallopaikalle etsimään liittolaisia!

3. Laita työsi näkyville – hanki näkökulmia ja käytä niitä kehittääksesi itseäsi

  • Kaikki luova työ paranee saadessaan ilmaa, niin luomisvaiheessa kuin valmiinakin. Anna ihmisten kokea työsi ja kuuntele heidän ajatuksiaan siitä. Emme voi kehittUyä, ellemme saa kuulla mitä tunteita luomuksemme herättää muissa. Itse ajattelin tehdä viimeistellyn äänieditin ennakkomateriaalieni lyhytelokuvapätkälle ja laittaa sen näkyville – kaikille. Jaiks! Jännää, mutta hyödyllistä. Lisäksi alan puuhailemaan omaa, kokonaista lyhäriä tälle vuodelle.

Molemmat suunnitelmat ovat siis valmiina ja molemmat polut huutelevat niille kulkijaa. Vedän henkeä.

Kun olen valmis lähtemään liikkeelle, viimein tullaan siihen kohtaan, jossa avaan mailin. Vedän henkeä. Käsi nappaa hiiren ja liikuttaa sen mailin päälle. Klikkaus, ja teksti avautuu silmieni eteen… Oikea lause löytyy välittömästi.

”Valitettavasti teitä ei valittu tänä vuonna valintakokeisiin.”

Harmittaako? Tietysti, mutta lopulta aika vähän. On minulla on sentään Upea suunnitelma jota noudattaa tästä eteenpäin!

Työhuone // Ranskansuomalainen kuvataiteilija kertoo elämästään Orléansissa

Kierrän avainta lukossa.

Sitten toisessa.

Takorautainen kello helähtää, ja musta, raskas metalliovi avautuu vanhan talon sisäpihalle antavalle verannalle. Valo on kirkasta harmaata. Tosikkomaista, kuin se talvipäivänä on.

Avaan huoneeni oven ja laitan takin ja saappaat kuivumaan patterin yläpuolelle.

Sisällä on viileää ja kosteaa; olen tänään ensimmäinen.

Kirjansitoja Nathalie on kääntänyt illalla lähtiessään termostaatin alle viiteentoista asteeseen, ja kaasupönttö pamahtaa juhlallisesti käyntiin, kun kierrän nappulaa yhdeksääntoista. En ymmärrä kaasupöntöistä mitään, ehkä se räjähtää jonain aamuna.

Eväät keittiön pöydälle, ja kahvi tippumaan. Vaihdan ylleni työasun.

Farkut ovat panssaroituneet kuivasta, paksusta maalista, villapuserosta voi arvata, että se oli joskus sahraminkeltainen. Tossujen alkuperäisestä väristä ei enää mitään vihjettä näkyvissä. Laitan vielä raidalliset säärystimet, sillä lattia on kylmä. Glamour on kolmas nimeni.

Lämmitän käsiäni ja pesen työvälineitä kaikessa rauhassa kuumassa vedessä keittiön tiskialtaassa. Monen kokoisia siveltimiä ja turvonneita, ja jo harmaiksi muuttuneita pesusieniä, sekä pari vesiastiaa. Pesurituaali on tärkeä, kuten kaikissa alkuperäisuskonnoissa. Kaadan kahvin vihreään mukiin.

Ovessa roikkuva kello kilahtaa, joku toinen tulee töihin.

Näin aikaisin se on yleensä Nath. Béatrice tulee aina myöhemmin. Hän on eläkkeellä ja nukkuu aamuisin pitkään, koska bailaa yöt.

-Salut, ça va? 

-Oui, et toi?

Nathin ääni on kullanruskeaa ja tummaa punaista, hopeanvärisiä huippuja ja välillä karheita tupakantumppeja. Siitä kuulee heti aamun ensimmäisestä fraasista, mitä hänen rakkauselämäänsä kuuluu. Joskus on parempi olla kysymättä. Hän nauraa paljon ja usein, paukuttelee ovia ja kolistelee astioita, ja tulee selvästi äänekkäämmäksi aina kesää kohti. Ranskalaiset ovat sillä tavalla jännittäviä, mutta enimmäkseen vaarattomia. Kaikkeen tottuu, ja sitten on korvatulpat.

Itse olen vaatimaton tarkkailija ja pyrin pitämään yllä salaperäistä, pohjoista imagoani. Onnistun mielestäni hyvin. En ymmärrä, miksi Nath kutsuu minua pöyhkeilevällä nimellä la reine de Finlande – Suomen kuningatar – ja pyörittelee silmiään.

On aika istua vinosti klenkkaavaan sohvaan ja tarkastella siitä, mihin eilen jäin.

Kuva: Eric Millet

Olin valmistellut näyttelyä usean kuukauden ajan, ja suurikokoisia teoksia alkoi pinoutua silloisen asuntomme seinien vierille. Maalasin pitkiä päiviä sinänsä tilavan ja valoisan olohuoneen kulmassa, mutta tila pienentyi sitä mukaa, mitä enemmän valmista väripintaa syntyi. Tauluja nojaili kaikilla vapailla seinämetreillä. Olohuone alkoi muistuttaa varastoa.

Ahdistuin. Söin, nukuin ja heräsin joka helvetin aamu työpaikallani.

Päässäni ei ollut enää yhtään tilaa, eikä pian kodissanikaan.

En tiennyt miten aloittaa työhuoneen etsintä.

En tuntenut uudehkossa kotikaupungissani vielä juuri ketään, vain muutamia taiteilijoita. Puhuin ja kirjoitin jo ranskaa niukahkolla sanavarastolla, jota kartutin parhaani mukaan katsomalla vanhoja, ranskaksi dubattuja Hercule Poirot -jaksoja. Murhasanastoni ei ollut hassumpi, mutta ei sillä kovin nopeasti uusia ystäviä hankittu.

Eräänä päivänä maalaus ei sujunut enää lainkaan. Koko aamun olin tehnyt täyttä paskaa.

Kävin pitkäkseni, ja aloin tuttuun tapaan unelmoida työhuoneesta; haavekuva oli suloinen pakopaikka, joka löysäsi lähestyvän näyttelyn alati kiristyvää pakkopaitaa.

Useimmiten ajattelin läheistä teollisuusaluetta, jonne pääsisin helposti bussilla. Ehkä tyhjäksi jäänyt halli, ehkä autotallimainen tila. Voisin maksaa pientä vuokraa, maalata sisäseinät valkoisiksi ja laittaa kunnon valot. Kunhan olisi sähköt, vesipiste ja mahdollisuus lämmittää jotenkin talvella. Lumoavan karua, omaa rauhaa ja tilaa.

Tällä kertaa en kuitenkaan nähnyt mielessäni sinisiä aaltopeltiseiniä ja maalaustilaa.

Sulkiessani silmäni näinkin itseni lähtemässä töihin, tiettyyn suuntaan kävellen. Siis kävellen, kohti kaupungin keskustaa, tarmokkaasti syyssaappaissa ja siten siis aivan väärään suuntaan, kuin noissa autotallifantasioissani. Eihän tässä lähellä ole kuin pieniä, vanhoja pitsiverhomummoloita ja joku marketti. Ylitin kadun, ohitin tutun ravintolan ja jatkoin matkaa parin sadan metrin verran – ja sitten kuva katosi. Se oli niin kirkasta ja selkeää kuin pätkä filmiä.

Mielessäni loksahti jotain kohdalleen, ja laadin saman tien niukalla ranskallani työhuoneen etsintäkuulutuksen. Lähetin sen niille harvoille kontakteille, joita olin onnistunut hankkimaan. Myös kaupungin silloiselle kulttuurivaltuutetulle, joulupukkimaiselle sedälle, jonka olin tavannut erään näyttelyn yhteydessä.

Seuraavana päivänä kaupungin yllä muhi muhkea, helteinen ukkosmassa, kuten keskikesällä täällä Loiren mutkassa usein muhii.

Puhelin soi.

Epävarma, hyvin hento naisääni, joka kertoi saaneensa ilmoitukseni ystävänsä, tuon säilykeanjoviksia syövän joulupukin kautta.

Rouva Béatrice ehdotti tapaamista; hän oli vastikään päättänyt tehdä perimästään talosta muillekin avoimen ateljeen, koska maalaa itse sen ullakolla. Hänellä olisi vapaa työtila, mutta vasta vähän syksymmällä, sillä taloa piti vielä remontoida, jotta siellä voisi tehdä töitä.  Kirjoitin osoitteen ylös ja sovimme tapaamisen iltapäiväksi.

Puhelun jälkeen etsin osoitteen kartalta, vaikka arvasinkin jo.

Sitä saa mitä tilaa: Se oli täsmälleen siinä, mihin näkemäni lyhytfilmi loppui.

*

Päässä on nyt tilaa, mieli on aamun tyyni. Olen ennenkin onnistunut kutsumaan elämääni täsmäonnenpotkuja, mutta tämä on enemmän. Työhuoneeni, vanhan asuintalon entinen olohuone kääriytyy lempeäksi pesäksi ympärilleni. Vanhat valurautapatterit ovat jo lämpimät. Suuria maalauspohjia on kolme työn alla, ja ne hallitsevat näkymää sohvalta katsottuna. Nostan yhden keskeneräisistä takanreunukselta lattialle, kiristän polvisuojat ja asetun polvilleni sen vierelle.

Nath on sulkenut oman huoneensa oven, ja soittaa taas Dionne Warwickin greatest hitsejä. Hän laulaa kovaan ääneen mukana: I never fall in love again. 

Kaapaisen paksua, kiiltävää maalia sormiini ja ryhdyn työhön.

(Artikkelin kansikuva: Marissa Tammisalo)


Tilaa Luovan Laboratorion parhaat artikkelit suoraan sähköpostiisi

Hunter S. Thompsonin hätkähdyttävä kirje elämän tarkoituksen ja merkityksen löytämisestä

Hunter S. Thompson oli yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja. Häntä pidetään ns. gonzo-kirjallisuuden isänä. Tämän kyseisen kirjeen Thompson kirjoitti huhtikuussa 1958, kun hänen ystävänsä pyysi häneltä neuvoa elämän tarkoituksen ja merkityksen löytämiseksi. Thompson oli tuolloin vain 22-vuotias, eikä kukaan tuolloin osannut vielä arvata, että hänestä tulisi yksi aikamme merkittävistä kirjailijoista.

Huhtikuu 22, 1958
57 Perry Street
New York City

Rakas ystävä,

Sinä kysyt siis neuvoa minulta: voi, kuinka inhimillinen ja vaarallinen tapa se onkaan! Sillä neuvojen antaminen ihmiselle, joka kysyy, mitä elämässä pitäisi tehdä, johtaa pahimmillaan egoismiin. Se, että osoittaisi jollekin oikean ja varman päämäärän – osoittaisi järkähtämättömästi OIKEAAN suuntaan – on jotain, mitä vain hölmö saattaisi tehdä.

Minä en ole hölmö, mutta arvostan rehellisyyttäsi kysyessäsi neuvoani. Pyydän sinulta kuitenkin, että kun kuuntelet, mitä sanon, muistaisit, että kaikki neuvot ovat vain sen ihmisen tuotetta, joka neuvoja jakaa. Mikä on totta yhdelle, saattaa merkitä katastrofia toiselle. En näe elämää sinun silmiesi kautta, etkä sinä minun silmieni. Jos yrittäisin antaa sinulle tarkkoja neuvoja, se olisi kuin sokea johtaisi sokeaa.

Ollako vai eikö, siinä pulma: jalompaa onko kärsiä ja sietää, kaikk’ iskut, nuolet julman kohtalon, vai asein käydä tuskain merta vastaan, lopettain kaikki?

– William Shakespeare

Ja toden totta, siinäpä vasta pulma. Kulkeako virran mukana vai uidako kohti tiettyä päämäärää? Se on valinta, jonka jokainen meistä tekee joko tietoisesti tai tiedostamatta omassa elämässään. Niin kovin harva ihminen ymmärtää tätä! Ajattele mitä tahansa päätöstä, jonka olet tehnyt, joka on vaikuttanut tulevaisuuteesi: Saatan olla väärässä, mutta luulenpa, että se on ollut päätös näiden kahden asian välillä: virrassa kellumisen tai uimisen.

Mutta miksi et kelluisi, jos sinulla ei ole tiettyä päämäärää? Siinäpä toinen kysymys. On ehdottomasti parempi nauttia kellumisesta kuin uida epävarmuudessa. Joten: kuinka ihminen voi löytää päämäärän? Ei mitään pilvilinnoja, vaan oikean ja käsinkosketeltavan tavoitteen. Kuinka ihminen voi olla varma, että hän ei jahtaa vain päältä kaunista kakkua, houkuttelevaa sokerilla kuorrutettua määränpäätä, joka paljastuukin sen luokse päästessä olevan sisältä mauton ja tyhjä?

Vastaus – ja tietyssä mielessä, elämän tragedia on – että me pyrimme ymmärtämään tavoitetta, emmekä ihmistä itseään. Me asetamme tavoitteen, joka vaatii meiltä tiettyjä asioita: ja ahkerasti me tartumme toimeen. Me sopeutamme itsemme tuon päämäärän vaatimuksiin, päämäärän joka ei voi olla oikea. Kun sinä olit nuorempi, halusit esimerkiksi olla palomies. Olen aika varma, ettet enää tahdo olla palomies. Miksi? Koska näkökulmasi on muuttunut. Palomiehenä oleminen sinänsä ei ole muuttunut, mutta sinä olet.

Jokainen ihminen on summa kaikista hänen kokemuksistaan ja reaktioistaan kokemuksiinsa. Kun kokemuksesi muuttuvat ja moninkertaistuvat, sinusta tulee eri ihminen, ja siksi näkökulmasi maailmaan muuttuu. Tämä jatkuu ja jatkuu läpi elämän. Jokainen kokemus ja reaktio on oppimisprosessi; jokainen merkityksellinen kokemus muuttaa näkökulmaasi.

Joten olisi hölmöä, eikö vain, mukauttaa elämämme sellaisen päämäärän vaatimuksiin, jonka näemme eri näkökulmasta joka päivä? Kuinka voisimmekaan ikinä ajatella saavuttavamme mitään muuta kuin villinä laukkaavan neuroosin?

Siksi vastauksen kysymykseesi ei tulisi käsitellä päämääriä tai tavoitteita ollenkaan, tai ainakaan käsinkosketeltavia tavoitteita. Tarvitsisimme metrikaupalla tyhjää paperia käsitelläksemme tätä aihetta tyydyttävästi. Luoja yksin tietää, kuinka monta kirjaa on kirjoitettu ”ihmisen tarkoituksesta” ja sen sellaisesta, ja Luoja yksin tietää, kuinka moni ihminen on pohtinut tuota kysymystä (käytän ilmausta ”Luoja yksin tietää” tässä vain ja ainoastaan ilmaisutapana). Siinä ei ole järkeä, että yrittäisin antaa sinulle vastauksen selvässä pähkinänkuoressa, sillä tunnustan täysin oman kykenemättömyyteni tiivistää elämän tarkoitus yhteen tai kahteen kappaleeseen.

Yritän karttaa sanaa ”eksistentialismi”, mutta voit pitää sen mielessäsi yhtenä avaimena. Voit myös kokeilla lukea Jean-Paul Sartrea tai teosta nimeltä ”Eksistentialismi: Dostojevskystä Sartreen”. Nämä ovat vain ehdotuksia. Jos olet aidosti tyytyväinen siihen, mitä olet ja mitä teet, kohauta ihmeessä näille kirjoille olkapäitäsi ja sivuuta ne. (Antaa nukkuvien karhujen nukkua.) Mutta takaisin vastaukseen. Kuten sanoin, se että laittaisimme uskomme käsinkosketeltaviin tavoitteisiin, tuskin olisi viisasta. Joten meidän ei tule pyrkiä olemaan palomiehiä, meidän ei tule pyrkiä olemaan pankkiireja, poliiseja tai lääkäreitä. Sen sijaan meidän tulisi PYRKIÄ OLEMAAN OMIA ITSEJÄMME.

Mutta älä väärinymmärrä minua. En tarkoita, ettemmekö voisi olla palomiehiä, pankkiireja tai lääkäreitä – meidän vain ei tulisi pakottaa tiettyä tavoitetta sopimaan yksilölle, vaan pikemminkin kannustaa tietty yksilö seuraamaan tiettyä tavoitetta. Jokaisessa ihmisessä perinnölliset ominaisuudet ja ympäristö ovat tuottaneet olennon, jolla on tiettyjä kykyjä ja toiveita – sisältäen syvällä asustavan toiveen, että ihminen voisi toimia sellaisella tavalla, että hänen elämänsä on MERKITYKSELLISTÄ. Ihmisen täytyy OLLA jotakin: hänen täytyy olla tärkeä.

Näkemykseni mukaan kaava menee jotenkin tällaisella tavalla: Ihmisen tulee valita polku, joka suo hänen KYKYJENSÄ toimivan täydellä tehokkuudella kohti hänen TOIVEIDENSA täyttymistä. Näin tehdessään hän toteuttaa tarvetta (antaen itselleen identiteetin työskentelemällä tietyllä tavalla kohti asetettua tavoitetta), hän välttää tuhlaamasta potentiaaliaan (valiten polun, jolla ei ole rajoja hänen kehittymiselleen) ja hän välttää kauhun, joka seuraa siitä, että näkisi tavoitteensa menettävän hohtonsa, kun hän alkaa saavuttamaan sitä (hän on muotoillut päämäärän siten, että se sopeutuu hänen omiin kykyihinsä ja toiveisiinsa).

Lyhyesti siis, silloin ihminen ei omista elämäänsä ennalta määrätyn tavoitteen toteuttamiselle, vaan hän pikemminkin valitsee elämäntavan tai -tyylin, josta hän TIETÄÄ nauttivansa. Tavoite ja päämäärä ovat täysin toissijaisia: sen sijaan itse tekeminen kohti päämäärää on tärkeää. Tuntuu jopa naurettavalta sanoa tämä, mutta ihmisen TÄYTYY valita itse omat valintansa ja elää omien valintojensa mukaan: Sillä antaessasi jonkun muun valita sinun päämääräsi tai tavoitteesi, annat samalla pois itseltäsi yhden merkityksellisimmistä asioista koko elämässä – vapaan tahdon, joka tekee meistä ihmisistä yksilöitä. Oletetaan, että sinulla on kahdeksan erilaista polkua, joista voit valita (kaikki ennalta määriteltyjä polkuja, tietysti). Ja oletetaan, ettet näe todellista tarkoitusta tai merkitystä missään noista kahdeksasta polusta. SILLOIN – ja tässä on kaiken sen ydin, mitä olen sanonut – sinun TÄYTYY LÖYTÄÄ YHDEKSÄS POLKU.

Luonnollisesti se ei ole niin helppoa kuin miltä se kuulostaa. Olet elänyt suhteellisen kapean elämän. On helppoa ymmärtää, miksi tunnet niin kuin tunnet. Mutta ihminen, joka lykkää ja siirtää VALINTOJANSA loputtomiin päätyy aina siihen, että olosuhteet tekevät valinnat hänen puolestaan.

Joten, jos koet olevasi onneton, sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä asiat niin kuin ne ovat, tai sitten etsiä jotain muuta. Mutta varo etsimästä tavoitteita: etsi mieluummin elämäntapaa. Päätä, kuinka sinä haluat elää ja katso sitten, kuinka voit elättää itsesi tuon elämäntyylin sisällä. Saatat sanoa: ”En tiedä, mistä etsiä. En edes tiedä, mitä etsiä.”

Siinä piilekiin hankaluus. Onko sen arvoista luovuttaa kaikki se, mitä minulla on, löytääkseni jotain parempaa? En tiedä – onkohan se? Kuka muu voi tehdä tuon päätöksen paitsi sinä itse? Mutta jo pelkästään PÄÄTTÄMÄLLÄ POHTIA asiaa, kuljet pitkän matkaa kohti tuon valinnan tekemistä.

Jos en pikkuhiljaa lopeta tätä kirjettä, löydän itseni kirjoittamasta kirjaa. Toivon, että tämä ei ole niin hämmentävää kuin se saattaa ensisilmäyksellä vaikuttaa. Pidäthän mielessä tietysti, että tämä on MINUN TAPANI katsoa asioita. Minulla on taipumuksena ajatella, että tämä ajattelu on yleistettävissä, mutta sinä et välttämättä ajattele niin. Jokaisen meistä on luotava omat uskomuksemme – tämä sattuu vain olemaan omani.

Jos mikä tahansa osa tästä tuntuu järjettömältä, kerro se minulle ihmeessä. Tarkoitukseni on vain osoittaa, että sinun ei tarvitse hyväksyä valintoja, jotka tällä hetkellä vallitsevat elämässäsi ja ohjaavat sitä. On olemassa paljon enemmän kuin tämänhetkinen elämäsi – ja kenenkään ei tarvitse tehdä mitään, mitä hän ei tahdo, lopun elämäänsä. Mutta toisaalta taas, jos se on sitä, mitä päädyt tekemään, kaikin mokomin vakuuta itsesi, että sinun TÄYTYI tehdä niin. Siinä tapauksessa sinulla on paljon seuralaisia.

Tässä kaikki tällä erää. Kunnes kuulemme jälleen.

Ystäväsi, Hunter

Back to top