Omituiset Oivallukset IV: Mitä on muisti?

Aivojemme muistikoneiston tehtävä ei ole varsinaisesti muistaa kaikkia tietoon saapuvia asioita, siis säilyttää aivan kaikkea tietoa, vaan auttaa aivojamme tekemään hyviä päätöksiä. Muisti auttaa aivojamme mahdollistamaan meille paremman elämän. Unohtaminenkaan ei siis ole muistin epäonnistumista, vaan tavallaan vain aivojen vartiosto säätelemässä sisään saapuvaa tietoa.

Uuden asian syöksyessä tietoisuuteemme se tallentuu lyhytkestoiseen muistiin hetkeksi. Siellä se säilyy sekunteja, maksimissaan noin 30 sekuntia. Ilman asian toistamista tai toistumista tietoisuudessamme se katoaa mielestä nopeasti ja tehokkaasti. Asiaa toistamalla useita kertoja se siirtyy pitkäkestoiseen muistiin, jonka tallennustila on käytännössä rajaton. Samalla se vapauttaa lyhytkestoisen muistin vain muutamasta tallennuspaikasta tärkeää tilaa. Ihmisen muistissa, siis siellä pitkäaikaisessa, säilyy vain meille kullekin tärkeitä ja merkityksellisiä asioita. 

Pysyvä muisto syntyy yleensä parhaiten, kun opimme, mitä uusi asia oikein merkitsee – eli semantiikan (merkityksen oppimisen) kautta. Visualisointi, siis ajatuksien ajattelu kuvina, auttaa usein oppimaan ja muistamaan semantiikan ohessa parhaiten. Myös kuulo- ja tuntoaisti tallentavat uusia oppeja muistiin, vaikkeivät kuitenkaan niin tehokkaasti.

Lue lisää Omituisista Oivalluksista, tilaa viikottaiset opetukset sähköpostiisi ja tutustu pidempään versioon tästä viikon opetuksesta täällä >>

Omituiset Oivallukset III: Nuku hyvin

Uni korjaa kehoa. Uni on tila, jossa hengitämme syvään ja hitaasti, jotta syke ja kehon lämpötila laskevat. Uni tulee, kun mahdollistat hyvän ja syvän hengityksen ilman ulkoisia stimulantteja, kuten alkoholi, kofeiini tai uutisten tai raskaan liikunnan aiheuttama kohonnut syke. 

Uni on kiistatta tärkeää ihmisille. Hyvän unen kaava on helpon kuuloinen: harrasta päivittäin liikuntaa, ylläpidä tärkeitä ihmissuhteita, valmistele keho ja mieli uneen hyvissä ajoin ja suhtaudu niin uneen kuin muihinkin asioihin elämässä positiivisesti.

Lue lisää Omituisista Oivalluksista, tilaa viikottaiset opetukset sähköpostiisi ja tutustu pidempään versioon tästä viikon opetuksesta täällä >>

Heittäydy elämään – Iloinen meininki ja leikkimielisyys kantavat yllättävän pitkälle

Koska olet viimeksi leikkinyt tai heittäytynyt johonkin aivan hölmöön touhuun? Johonkin hulvattoman hauskaan, jossa kuitenkin piilee riski epäonnistua tai nolata itsensä. Ajatus kutkuttaa, mutta järjellä ajateltuna se ei olisi sopivaa. Varsinkin jos sattuu olemaan järkevä aikuinen. Eihän silloin voi, siinähän menisi pian vaivalla kasvatettu maine ja kunnia.

Ajatellaanpa hetki lapsia ja lapsen mieltä. Palaa ajassa taaksepäin omaan lapsuuteesi. Lapsen mieli on luonnostaan vilkas ja luova. Mikä vain on mahdollista. Kun lapsi haluaa sukeltaa merirosvon elämään, askartelee hän paperista hatun ja silmälapun, vanha pahvilaatikko käy loistavasti merirosvolaivasta ja mielikuvitus hoitaa loput. Lapsi pystyy heittäytymään täysin siihen maailmaan jonka mielessään luo. Lapsi ei mieti, tekeekö hän itsestään naurunalaisen. Mikä mahtava kyky! Mutta mihin ihmeeseen tämä syntymälahjana saatu heittäytymisen taito oikein katoaa kun aikuistumme? Vuosien karttuessa alamme sisäistää lakeja, sääntöjä, määritelmiä ja yhteiskunnan normeja. Kun opimme mikä on “oikea” tapa toimia, luonnostaan luova mieli rajoittuu kun pyrimme tekemään asioita “oikein”. Lait ja säännöt ovat toki tarpeellisia yhteiskuntamme toimivuuden kannalta, mutta kuinka tutut määritelmät ja yleisesti hyväksytyt toimintatavat palvelevat erilaisia yksilöitä joista kansamme koostuu?

Muistan kun lapsena sain mahtavan idean myydä erilaisten hedelmien siemeniä vilkkaan metsäpolun varrella. Lompakkoni tuskin kauheasti pääsi pullistumaan, mutta tekemisen ilo, into sekä usko menestysideaani kohtaan rikastuttivat valtavan paljon pientä sisäistä elämääni. Nyt suht järkevänä aikuisena ja tuoreena yrittäjänä palaan tuohon hetkeen. Olisinpa varastoinut näitä innostuksen aineksia pulloon aikuisuuden varalle. Kyllähän se into edelleen piilee sisälläni, mukaan on vain matkan varrella tarttunut hieman liikaa vakavuutta. Sitäkin kyllä tarvitaan, mutta ainoastaan hippusellisen verran.

Viisaat aivomme pyrkivät reagoimaan ärsykkeisiin ja pysymään nopeiden muutosten mukana automatisoimalla toimintoja. Näistä automatisoiduista toimintatavoista syntyy toistojen myötä rutiineja. Aivomme käyttävät hyväksi ennestään tuttuja määritelmiä, jotta tietojen jäsentäminen olisi helpompaa. Automaattisten toimintojen varjopuolena saatamme kuitenkin kangistua kaavoihin.

Vaikka kuinka haluaisimme noudattaa omia rakkaita rutiinejamme, on huomioitava, että kaikesta huolimatta sekä me että meitä ympäröivä maailma muutumme jatkuvasti. Muutosta emme voi estää, mutta voimme opetella taitoja, joiden avulla pysymme muutoksen mukana. Yksi hyödyllisimmistä työkaluista lienee psykologinen joustavuus. Ihminen joka jämähtää liiaksi rutiineihinsa, kokee pienetkin muutokset helposti maailmaa järisyttävinä. Rutiinit luovat turvallisuuden tunteen, kun taas tuntematon koetaan helposti uhkana. Heittäytyminen uusiin haasteisiin kehittää resilienssiä eli selviytymis- / toimintakykyä ja näin ollen muutoksiin suhtautuminen on kevyempää ja myönteisempää.

Elämämme on joka tapauksessa yhtä suurta improvisaatioharjoitusta, halusimmepa sitä tai emme. On mahdotonta ennustaa kaikkia vuorosanojamme tai elämämme tapahtumia. Improvisaatioteatteria harrastaneet tietävät, että improvisaatiossa käytetään tiettyjä työkaluja, joista on apua niin teatterin lavalla kuin arkielämässä. Leiki, kuuntele, kokeile, auta kaveria, mokaile, hyväksy, luota, sitoudu, naura — ja tärkeimpänä, sano kyllä!

Mieleeni tulee hyvin perinteinen improvisaatioharjoitus, jossa ilmenee konkreettisesti myönteisen ja kielteisen suhtautumisen vaikutus elämän juoneen. Harjoituksen ensimmäisessä osiossa toinen parista ehdottaa vastanäyttelijälleen erilaisia aktiviteetteja, joihin toinen parista vastaa joka kerta kieltävästi. Tarina ei etene ja torjuminen käy tylsäksi niin katsojalle kuin näyttelijöillekin. Harjoituksen toisessa osiossa ehdotuksiin tulee aina vastata myöntävästi. Tarina alkaa elää ja yhtäkkiä myönteinen vastaus synnyttää jotakin uutta, odottamatonta ja kiinnostavaa. Sama pätee myös elämään.

Tänä keväänä olen tasapainottanut vakavia vuosiani oikein aimoannoksella heittäytymistä. Alkuvuodesta perustin ystäväni kanssa bändin ilman sen suurempaa musikaalista osaamista. Koska miksi ei. Kaivoin kaapistani pölyttyneen ukulelen ja ystäväni oli juuri ostanut vanhan melodican. Bändi sai luonnollisesti nimekseen The Neighbours, sillä olemme myös naapureita. Opettelimme soittamista yhdessä muutaman kerran, jonka jälkeen esiinnyimmekin jo Puolan kaduilla soittaen sitä ainoaa kappaletta jonka hädintuskin osasimme. Esitys herätti hilpeyttä, niin meissä kuin kuuntelijoissakin. Saimme palkkioksi monta kymmentä hymyä ja muutaman hienon tanssiliikeenkin. Kevään aikana The Neighboursin suosio lähti yllättäen nousuun. Myönteinen asenne ja heittäytyminen jännityksestä huolimatta alkoikin poikimaan mielenkiintoisia projekteja ja jopa keikkoja. On ollut avartavaa huomata, että iloinen meininki ja leikkimielisyys voivat joskus viedä pidemmälle kuin täydellisyyden tavoittelu.

Kaavojen ja rutiinien rikkominen virkistää aivoja ja tuo usein elämään sisältöä ja merkityksellisyyttä. Heittäydy uusiin harrastuksiin, tutustu uusiin ihmisiin, vieraile tuntemattomissa paikoissa, maista uusia makuja. Tee jotain mitä et ole koskaan aiemmin tehnyt.

“None of us really grow up. All we ever do is learn how to behave in public.” –Keith Johnstone

Kehtaatkin arvostella valintojani – eli missä olisinkaan ilman totuudentorvia

Jo tähänastisen elämäni aikana tielleni on osunut hurja määrä ihmisiä. Osa heistä on vahvasti vaikuttanut siihen, että olen juuri tässä, missä nyt olen. Kirjoittamassa. Päättämässä kandidaatin opintojani journalistiikan parissa. Perustanut toiminimen. Löytänyt oman polkuni, uskaltanut, oppinut, rohkaistunut. Rakentanut elämästäni itselleni sopivan.

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa kiitospuhetta. Tarkoitukseni on saada sinut kiinnittämään huomiota niihin ihmisiin, joiden sanat ja teot, esimerkit ja tekemättä jättämiset ovat inspiroineet. Saaneet ehkä sinut tekemään ratkaisun. Todennäköisesti nämä ihmiset eivät itse edes tiedä, mitä ovat saaneet aikaan tai millaisen prosessin ovat käynnistäneet.

Toisaalta tapoja potkia kanssaeläjää eteenpäin on monia. Osa niistä ei välttämättä tunnu juuri sillä hetkellä hirveän innostavalta.

Menin peruskoulun jälkeen lukioon. Vihasin sitä, koska motivaationi huiteli aivan jossain muualla kuin kirjojen kansien välissä. Halusin vain hengailla kavereiden kanssa, ja niin totisesti tein. Opinto-ohjaajani ei kuitenkaan koskaan luovuttanut suhteeni. Halusin jo tuolloin kirjoittaa, mutta vain salaisissa haaveissani. Opolle sen kuitenkin pitkin hampain paljastin hänen tarpeeksi kaiveltuaan, että ”kai sua Emma nyt joku kiinnostaa”.

Opinto-ohjaajani uskoi minuun kaikki nuo neljä pitkää ja raastavaa lorvailuvuotta, kun itse en vaivautunut uskomaan. Laukoi totuuksia tilanteestani. Pakotti typerille lisäkursseille ja toisinaan soitti perään, jos minua ei kuulunut kouluun. Ärsyttävää holhoamista, ajattelin.

Silti varovainen toive kaiketi jäi mieleni perukoille. Ehkä työkseen voisi myös kirjoittaa.

Usko kuitenkin lopahti siihen, että yliopistossakin pitäisi lukea, hyi. Laadin varasuunnitelman. Isomummoni kerta kaikkiaan pöyristyi kuullessaan ideastani hakea kampaaja-opintojen pariin. Hän ei laisinkaan piilotellut kauhuaan. Hyvä, ettei vetänyt kahvia väärään kurkkuun.

Kyse ei ollut siitä, että kampaajan ammatissa olisi ollut yhtään mitään vikaa. Hän toi selkeästi ilmi, että yritän näemmä vältellä vaivannäköä ja olen siksi tuleva onnettomaksi, koska en tee sitä, mikä on todennäköisesti valtavan vaivan takana, mutta mitä rakastan.

Törkeää. Koin oloni loukatuksi. Hyvä suunnitelmani oli lytätty.

Lopulta monen mutkan kautta olin aloitteleva toimittaja paikallislehdessä. Isomummo ei ehtinyt kuulla, minne olin päätynyt, mutta näppinsä hänellä oli ollut pelissä. Kampaaja-aatokset olin hylännyt melko nopeasti kahvihetkemme jälkeen.

Minulla oli toimituksessa pomo, josta pidin kovasti. Hän piti puoliani, järjesteli minulle sijaisuuksia ja kuten kunnon esimiehen kuuluu, seisoi noviisin mokieni takana. Kerran hän myös loukkasi minua. Olin olevinani onnellisessa parisuhteessa, kokkaamassa kotona illat pitkät makaronilaatikkoa, siis ruokaa, jota vihasin, ihmiselle, jota niin kovasti palvoin. Pomo tuumasi minulle täysin suorasukaisesti, että ”lopeta se koti-leikki, ja hae yliopistoon. Älä haaskaa osaamistasi.”

Minä ajattelin, että mitä sinäkään mistään tiedät. Kehtaatkin väittää elämääni teeskentelyksi. No tiesihän hän, ja ajatus kyti myös omassa mielessäni. Ero tuli. Ja pomo eläköityi. Pari vuotta myöhemmin sain kertoa kaupan kassajonossa, että olin tullut hyväksytyksi yliopistoon opiskelemaan journalistiikkaa.

Nämä ihmiset ovat olleet ohikulkumatkalla elämässäni, mutta jättäneet vahvan puumerkkinsä tarinaani. He ovat tehneet sen olemalla suoria, osumalla sanoillaan sokeaan pisteeseeni. Monesti sisällä muljahtava loukkaantumisen tunne on kuitenkin sitä, että tietää toisen olevan oikeassa. Ei vaan ehkä uskalla tai ennen kaikkea halua kuulla sitä.

Toisaalta taas, ehkä me olemme liiankin tottuneita siihen, ettei tekemisiimme puututa. ”Sinä teet, kuinka parhaaksi näet” on lause, jonka lipsautamme itsekin mieluummin kuin rehellisen mielipiteemme. Näin pääsemme helpolla, emmekä loukkaa.

Ei pidä sulattaa liikaa arvostelua omista valinnoista. On kuitenkin hyvä herkällä korvalla pohtia mielipiteiden laukojan motiiveja. Yleensä kyse ei ole ilkeydestä. Mielipahan hälvetessä kommenteista voi löytää totuuden siemenen, jos uskaltaa katsoa rehellisesti omaan sisimpään. Olemme usein itse aivan liian lähellä sitä. Joskus joku toinen näkee sinne kauempaa paljon selkeämmin.

Luovuus voi olla hengissä pitävä voima – Vaikka ei ole vaihtoehtoja, voit silti valita

Monesti, kun miettii, kuinka itsensä esittelisi tai mitä itsestään tahtoisi lukijalleen jakaa, ei tiedä, kuinka aloittaa. Kun ensikertaa pääsee ääneen, päässä pyörii miljoona asiaa, muttei kuitenkaan kunnollista, varteenotettavaa punaista lankaa. Ehkä siksi jätän kaiken sen kiusaannuttavan itsestä puhumisen kokonaan väliin ja kerron teille eräästä toisesta. Kerron elokuvantekijä Simon Fitzmauricesta.

Katsoin Yle Areenasta muutama päivä sitten hänestä kertovan dokumentin Pimeys ei ole tullut vielä (It’s Not Yet Dark, Irlanti 2016). Fitzmaurice sai 34-vuotiaana motoneuronisairaus ALS -diagnoosin. ALS on sairaus, jonka seurauksena lihasvoimat häviävät ja liikehermot tuhoutuvat – sama sairaus, josta fyysikko Stephen Hawkins kärsi poikkeuksellisen pitkään, vuosikymmeniä. Fitzmaurice sai lääkäriltä elinaikaa 3–4 vuotta.

Fitzmauricen ja hänen perheensä elämän diagnoosi tietenkin pysäytti. Fitzmaurice oli valinnan edessä: antautuako pikkuhiljaa elämän päättävälle taudille vaiko elää. Hän päätti elää, vaikka kuolisi.

Simon Fitzmaurice pohti sairauden edetessä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, ja kuka saa päättää, kenen elämä sellaista ylipäätään on. Fitzmauricelle rakkaus oli elämän kantava voima. Rakkaus vaimoaan Ruthia, lapsiaan ja läheisiään kohtaan. Rakkaus elämää kohtaan.

Fitzmaurice rakasti myös luovuutta ja luovaa työtä. Nämä kaikki antoivat hänelle uskoa ja tahtoa jatkaa, vaikka yksi kerrallaan häneltä vietiin asiat, joita koemme kuuluvan ”normaaliin”, toimivaan kehoon.

Rakkaus, intohimo ja motivaatio sai Fitzmauricen jaksamaan tuplasti ne vuodet, jotka lääkäri hänelle ennusti.

Sairaus vei liikuntakyvyn, lopulta myös kyvyn hengittää ja puhua. Mutta nykyteknologia mahdollisti Fitzmauricelle kirjoittamisen silmänliikkeitä tunnistavan tietokoneen avulla. Niinpä hän teki sitä, mitä rakasti: kirjoitti muistelmat ja käsikirjoitti ja ohjasi kokopitkän elokuvan My Name Is Emily, jonka kuvausprosessissa hän työskenteli kellon ympäri. Sairauden olisi kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt viedä häneltä mahdollisuus työntekoon. Lisäksi hänestä kuvattiin henkilödokumentti, jota suosittelen erittäin lämpimästi jokaiselle.

Ihminen voi olla pakon edessä käsittämättömän sitkeä ja sinnikäs. Alkushokin jälkeen valinta on hänen, kuten Fitzmaurice kuvaa.

Tervettä ja kuolemaan johtavan taudin diagnoosin saanutta ihmistä ei voi verrata keskenään eikä tarvitsekaan. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta asiasta, mutta dokumentin jälkeen mietin silti, että meillä jokaisella on Fitzmauricelta oppia otettavana.

Jokainen meistä voi valita elää, olimme sitten perusterveitä tai vakavasti sairastuneita. Me emme kukaan tiedä, milloin loppu meidät kenetkin kohtaa.

Voimme valita, antaudummeko vain elämämme uhreiksi vai puskemmeko eteenpäin esteistä ja rajoitteista huolimatta. Jollakin esteet ovat henkisiä, toisella fyysisisiä, kolmannella taloudellisia. Fitzmauricen esteeksi nousi varmasti yksi pahimmista, ja silti hän teki paljon sellaista oman intohimonsa eteen, minkä terve ihminen saattaa syystä tai toisesta päästää läpi sormiensa.

Mielestäni luovuus kannattaa valjastaa voimaksi, joka pitää kiinni elämän syrjässä, antaa elämälle merkitystä. Omanlainen intohimoinen suhtautuminen itselle tärkeään asiaan sai varmasti osittain myös Stephen Hawkingin jaksamaan sairauden kanssa pitkään. Isomummoni jaksoi 94-vuotiaaksi asuen itsekseen omakotitalossa. Koska hän suhtautui kodin- ja puutarhanhoitoon intohimoisesti, mutta jalat eivät kantaneet, aina saattoi heittää muovista puutarhapenkkiä seuraavan kitkettävän pensaan luo ja hitaasti hivuttautua sinne itse perässä.

Vaivalloista. Vaivalloista, työlästä ja hidasta kuten kirjoittaminen Fitzmauricelle. Mutta kun asia on tärkeä, keinot löytyvät kyllä.

Me kaikki emme voi valjastaa intohimojamme ammatiksemme. Itse olen onnekas ja toivottavasti elätän itseni kirjoittamalla jatkossakin. Silti uskon, että me kaikki voimme löytää itsestämme motivaation, niin voimakkaan, että pahan paikan tullessa se saa meidät sanomaan kuten Fitzmaurice pyörätuolissa täysin liikkumattomana ja hengityskoneessa: ”Minä haluan elää.”

Tylsistyminen hellii mielikuvitusta – Älypuhelimen turruttama mieli kaipaa hetkiä, kun mitään ei tapahdu

En muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut tylsää. Saattaa äkkiseltään kuulostaa siltä, että elämäni olisi huikean hauskaa 24/7. On minulla toki hauskaakin, mutta aivan liian suuri osa ajasta kuluu turhuuksiin, jotka suorastaan turruttavat aisteja ja huomaamatta tukahduttavat luovaa mieltä.

Maailmamme on tänä päivänä niin täynnä erilaisia aistiärsykkeitä, ettemme ehdi tylsistymään. Tylsistymisestä tehdään päivä päivältä mahdottomampaa. Esimerkiksi älypuhelin, tuo hauras ja helposti hajoava kapistus, johon tallennamme puoli elämäämme, hallitsee sovelluksineen arkeamme pelottavan paljon. On sanomattakin selvää, että teknologian kehitys on hieno asia. Samalla se kuitenkin luo meille suuren haasteen: kuinka ottaa siitä vain hyöty irti ja välttyä haitoilta? Puhelimen käyttö on normalisoitunut niin, ettei sitä enää jakseta paheksua, vaikka sen käyttö monella lähentelee addiktiota. Riippuvuuden oireet ovat niin salakavalia, ettei niitä aina edes huomaa.

Tänä keväänä aloin kummallisesti väsyä ja olo tuntui jatkuvasti levottomalta, oli vaikea vain olla.

Hälytyskelloni alkoivat soida, kun eräänä päivänä istuin kahvilassa ja puhelimestani oli akku loppunut. Oli outoa istua yksin tekemättä ei mitään. Miten niin yksinkertainen ja luonnollinen asia tuntui yhtäkkiä niin epänormaalilta? Katselin kadulla kulkevia ihmisiä, kummastelin kahvilan sisustusta ja vaihdoin muutaman sanan viereisessä pöydässä istuvan rouvan kanssa. Havahduin siihen, kuinka paljon elämässä menee ohi samalla kun tuijottaa puhelimen näyttöä. Seuraavana päivänä latasin puhelimeeni Moment-sovelluksen, joka näyttää kuinka monta kertaa päivässä avaan puhelimen ja montako tuntia käytän sitä. Järkytyin näkemästäni tuloksesta. Viisi tuntia. Käytin puhelimen näpräilyyn keskimäärin viisi tuntia päivässä! Sehän on yksi kolmasosa hereilläoloajastani! En edes halua laskea, kuinka monta tuntia se tekee kuukaudessa saatika vuodessa. Puhelimen turhanpäiväisestä selailusta oli tullut paha, luovuuttani tappava tapa. Minä, joka viimeiseen asti vastustin älypuhelimia ja pidin tiukasti kiinni älyttömästä Nokian 3210 -puhelimestani, olin addiktoitunut ja pahasti.

Kun selailemme puhelinta ja sosiaalista mediaa, olemme fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti jossain aivan muualla. Tämä ajaa meitä entistä kauemmaksi itsestämme ja omasta elämästämme. Ei siis ihme, että olo tuntuu rauhattomalta, kun päässä pyörii omien asioiden lisäksi myös muiden tai jopa koko maailman asiat. Harvoin sosiaalisen median selailu antaa yhtä paljon kuin ottaa.

On mahtavaa, että koko maailman tieto on käsissämme muutamalla klikkauksella. Valitettavasti aivomme eivät millään pysty käsittelemään tuota kaikkea tietoa. Olisi tärkeä pystyä tietoisesti valitsemaan vain se informaatio, josta on meille hyötyä. On hyvä miettiä, palvelevatko naapurin Pekan aamiaiskuvat tai Iltasanomien lööpit oikeasti meitä.

Tylsistyminen kuulostaa nimensä mukaan tylsältä. Tylsistymisen negatiivinen leima ajaa meidät toimimaan vaikka väkisin. Todellisuudessa tylsistyminen on oiva pohja luovan mielen toiminnalle. Kun hyväksymme tylsistymisen tunteen, emmekä heti nappaa puhelinta käteen, lähtee luova mieli liikkeelle. Toisinaan luovuus tarvitsee tylsyyttä. Se on ikään kuin tyhjä kasvualusta luovuudelle. Me aikuiset voisimme ottaa enemmän mallia lapsista, joiden mielikuvitus vilkastuu tylsyyden iskettyä.

Paljon puhutaan nuorten riippuvuudesta älypuhelimiin sekä virtuaalimaailmaan. Tosiasiassa ongelma koskettaa myös meitä vähän vanhempiakin. On helppo olla tietoinen älypuhelimien haitoista, mutta hieman haastavampaa on toimia ja vetää rajat.

Havahtumisen myötä haastan itseni kuukauden puhelinpaastolle. Kuten teini-ikäisten vanhemmat, vedän tiukat rajat puhelimen näytön tuijottamiselle. Aamulla ja illalla tunti turhuuksiin, jos on aivan pakko. Muutoin puhelin toimikoot pelkkänä kommunikointivälineenä. Haastan myös sinut tylsistymään hetkeksi. Katso, mitä tapahtuu.

Back to top