Aloha: Omalla polulla – On uskallettava etsiä, jotta voi löytää | Emilia Haljala

Istun kahvilassa katsellen ihmisiä ja mietin, millaisia tarinoita tämä kahvila pitää juuri nyt sisällään. Millaistakohan polkua pitkin viereisessä pöydässä istuva mies on kulkenut, entäpä millaisen reitin lattialla pikkuautoilla leikkivä pikkutyttö valitsee? Jokainen ihminen on erilainen samankaltaisuuksista huolimatta. Näin ollen jokaisen tarinan on myös oltava uniikki. Miksi siis yrittää jäljitellä jo kirjoitettua tarinaa?

Mietin omaa matkaani ja minua hymyilyttää, sillä taidan olla vihdoin oikealla reitillä. Mistä sen tietää? Siitä, että se tuntuu hyvältä. Se riittää merkiksi. Oikean suunnan löytäminen on kuitenkin vaatinut vääriin suuntiin kulkemista ja eksymistä. On tullut kuljettua pitkiä matkoja todetakseen, että on tainnut kompassi reistailla matkalla ja johdattaa aivan muualle kuin piti. Joskus taas on juossut innoissaan aurinkoista tietä eteenpäin, joka onkin yhtäkkiä loppunut “tie päättyy” -liikennemerkkiin. Silloin vaihtoehtoina on ollut paluu risteykseen — tai oman polun luominen.

Jo peruskoulusta lähtien meitä hiillostetaan siitä, miksi aiomme tulla isona. Tätä painavaa kysymystä heitellään meille jatkuvasti pitkin matkaa, mutta harva siihen osaa vastata ennen kuin tutustuu ensin itseensä. Jokainen kuitenkin osaa vastata kysymykseen, mistä pitää, mitkä jutut sytyttävät innostuksen liekin.

Omalla kohdallani oikean sunnan etsiminen alkoi yläasteen jälkeen. Muiden lukuaineiden lisäksi myös itsetuntemukseni numero taisi olla 5. Päätin opiskella parturi-kampaajaksi, vaikka salaa haaveilin teatterista ja esiintymisestä. Opintojen jälkeen huomasin, ettei työllä ollut minulle henkilökohtaista merkitystä. En juurikaan välittänyt, miten oma tukkani oli ja minulle oli oikeastaan se ja sama, millaista hiuskuontaloa muut ihmiset kantavat päässään. Kuka haluaisi tällaiseen parturiin? En minä ainakaan. Loistava lähtökohta uralle.

Jostain kumman syystä itselleen on usein vaikea olla rehellinen ja silloin päätyy helposti valitsemaan vaihtoehdon, joka näyttää hyväksyttävämmältä muiden silmissä.

Omaksi sekä asiakkaiden onneksi uskaltauduin vaihtamaan alaa ja lähdin opiskelemaan Suomen Teatteriopistoon. Innostus näyttelemiseen syttyi, mutten oikein uskonut sen kantavan kauas, sillä taisin olla vielä liian ujo ja epävarma omista kyvyistäni. Samoihin aikoihin tuli palava halu matkustaa ja pian kesätyöt veivät Espanjaan.

Matkustelu toi uusia puolia esille, itsevarmuuteni kasvoi ja syntyi unelma ulkomailla opiskelusta. Espanjan kielellä osasin muutaman kirosanan lisäksi vain esitellä itseni, joten suljin pois siellä opiskelun mahdollisuuden. Toisaalta, Ville Haapasalo on elävä esimerkki siitä, ettei kielitadottomuuskaan ole este. Englannin kieli sujui kuitenkin hieman paremmin ja olihan Isossa-Brianniassa opiskelupaikkoja enemmän.

Lähettelin sähköposteja moniin yliopistoihin ja vastauksena kerrottiin, että hakukelpoisuus edellyttää ylioppilastutkintoa. Ja minä kun vannoin, etten ikinä menisi lukioon. Niinpä muutin takaisin Suomeen ja opintoavustajan töiden ohella suoritin iltalukion. Toisin sanoen, hakkasin päätä seinään kolme vuotta. Vieläkin ihmettelen, mistä ihmeestä sain sen kaiken kärsivällisyyden, sillä lukio-opiskelut omalla kohdallani olivat kaukana hauskuudesta. Tuskaisten aikuislukiovuosien jälkeen opiskelin vuoden Draamakasvatusta avoimessa yliopistossa sekä English Drama -kurssin Länsi-Suomen opistossa. Se oli hyvä ponnahduslauta Englantiin, sillä vuoden jälkeen tulin valituksi kolmeen eri yliopistoon. Tunne oli huikea, sillä olemattoman peruskoulu menestykseni johdosta en ollut osannut kuvitella itseäni yliopistossa.

Pakkasin elämäni kahteen matkalaukkuun ja lähdin innolla Englantiin, Chesterin yliopistoon opiskelemaan teatteria ja espanjan kieltä (luonnollisesti minulle ei riittänyt vain yhden aineen opiskelu). Vihdoin kolmen vuoden työ palkittiin ja unelmani oli toteutumassa —tai ainakin niin luulin. Järkytyksekseni en sopeutunut Englantiin mitenkään päin, mikään ei ollut niinkuin olin kuvitellut. Yritin sinnitellä ajatellen, että minähän en maitojunalla mene takaisin, kärsin ennemmin kuin luovutan.

Vuosi meni kunnes hyväksyin, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jättää leikki kesken, muuten menee mielenterveys. Olinhan todistanut ainakin itselleni, että pystyn menestymään yliopistossa hyvin arvosanoin ymmärtäen, ettei se kuitenkaan tuonut elämääni iloa tai merkitystä. Uhosin, että muutan Espanjaan vaikka hotellisiivoojaksi, kunhan saan kadotetun ilon takaisin. Siinä oltiin aika hukassa ja yritettiin löytää oma intuition ääni muiden neuvojen ja yhteiskunnan ihanteiden joukosta. Se taisi olla ylpeys vastaan onnellisuus -ottelu.

Hukassa olemisen tila on yleensä ollut se kaikista hedelmällisin kasvualusta jollekin uudelle. Silloin aktivoituu ihan eri tavalla tutkimaan, etsimään ja kokeilemaan. Itselleni se on oikeastaan jopa positiivinen tila, sillä se potkaisee liikkeelle. Kun uskaltaa kyseenalaistaa omia toimintamallejaan ja päästää irti haitallisista päähänpinttymistä, syntyy uudelle tilaa. Englannissa ymmärsin, ettei elämässä ole mitään järkeä, jos ilo puuttuu. Joskus “luovuttaminen” voi olla se fiksuin ratkaisu, vaikka hyppy tuntemattomaan pelottaisi. Eksymisen tuloksena löysin itseni seuraavana syksynä jatkamassa opintojani Barcelonassa, paikassa jossa tunsin vihdoin olevani kotona. Kaikki kääntyi paremmin kuin osasin kuvitellakaan. Onneksi onnellisuus voitti ylpeyden.

Viime kesäkuussa seisoin Barcelonan taideyliopiston portailla, käsissäni tuoreet näyttelijän paperit. Oloni oli yhtä aikaa täysi ja tyhjä. Seitsemän vuoden tapahtumarikas matka unelman synnystä unelman saavuttamiseen oli nyt kuljettu. Mitäs seuraavaksi? Tuoreessa muistissa kolkuttelivat koulun neuvot siitä, miten minun tulisi näyttelijänä toimia, mitä minulta odotetaan. Tutut kyselivät uteliaina, menenkö nyt Salkkareihin vai Hollywoodiin. Ahdisti, siinäkö olivat vaihtoehtoni? Syvällä sisimmässä tiesin, että halusin soveltaa koulusta saatuja oppeja omalla tavallani. Oli taas oltava itselleni täysin rehellinen.

On ollut aina vaikea vastata kysymykseen, miksi haluan isona, mutta on ollut selvää, millaisia asioita haluan oppia. Omat arvoni, vapaus ja ilo ovat määritelleet matkaani pitkälti. Tärkeintä ei ole tutkinnot tai tittelit, vaan se että koen ja opin asioita, jotka ovat henkilökohtaisesti merkityksellisiä. Koko matkani on ollut erilaisten taitojen keräilyä välillä tuskaillen, miten ihmeessä osaan päättää, mitä tehdä isona. Olen aina ollut lievästi kateellinen ihmisille, jotka ovat mestareita yhdessä tietyssä asiassa. Kun kuuluu siihen ryhmään, jonka on saatava kokeilla paljon erilaisia asioita, on tullut podettua huonommuuden tunnetta siitä, että osaa vähän kaikkea mutta ei mitään täydellisesti.

Vasta nyt 26 vuoden jälkeen alan hiljalleen oivaltamaan, että monipuolisuus onkin juuri se oma vahvuus heikkouden sijaan. Vihdoin hyväksyn, ettei tarvitse sopia valmiiksi tehtyihin muotteihin.

Valmistumisen jälkeen olin taas hetken hukassa, mutta aiemmasta oppineena tiesin kuitenkin kuinka toimia. Intuition äänen kuulee parhaiten, kun ottaa etäisyyttä arkeen ja rauhoittuu kuuntelemaan. Lähdin viikoksi Pohjois-Espanjaan surffaamaan, nukuin metsän keskellä teltassa, tapasin erilaisia ihmisiä ympäri maailmaa, mieleni tyyntyi, tilalle astui tuoreampia näkökulmia. Viidentenä päivänä heräsin kuin uudestisyntyneenä. Syntyi selkeä visio: Suomen kesä, kaunis luonto, järven ranta, hyvän fiiliksen huvikumpu, lisää iloa tälle planeetalle, yhdessä tekeminen ilman suorituspaineita, työkaluja luovaan itseilmaisuun, omia projekteja muiden taiteilijoiden kanssa sekä Hawailaista Alohan henkeä (elämän iloisen energian jakamista tässä hetkessä).

Tällainen paikka oli perustettava! Yhtäkkiä oli jotenkin päivän selvää, että alan yrittäjäksi. Silloin voin yhdistää kaiken osaamiseni miten haluan!

Kirjoitin täsmälleen nuo sanat päiväkirjaani sinä aamuna, eikä mennyt kuukauttakaan kun olin jo kunnostamassa vanhaa tilaa ystävien ja perheen avustuksella Suomen taidekaupungissa, Mäntässä. Se lämpö, lempeys ja ilo mikä tuolle tilalle syntyi jo remonttitalkoissa, oli huikea. Kiitos kanssainnostujien, jokainen seinä tuli maalattua rakkaudella erilaisin kädenjäljin. Jopa espanjalaiset ystäväni innoistuivat projektista niin, että matkustivat Mänttään metsän keskelle talkoisiin. Niin sai alkunsa Aloha Spirit Finland Oy.

Ihanaa, nyt tiesin mitä tekisin kesät. Mutta entäpä ne muut yhdeksän kuukautta? Matkustaminen on aina antanut uutta näkökulmaa, niinpä matkustin kesän jälkeen Intiaan, jossa opiskelin jooga-ohjaajaksi. Loputkin palaset loksahtivat kohdilleen. Vihdoin ymmärsin, että kaikkia oppimiani asioita yhdistää luovuus. Ihminen on luovimmillaan rentoutuneessa tilassa, joten jooga toimii loistavana pohjana luovalle toiminnalle ja taiteelliselle itseilmaisulle. Samalla se tarjoaa positiivisempaa ja myötätuntoisempaa ajattelua maailmaan, jossa suorituspaineet ja kova kilpailu hajottavat herkästi ihmismieltä.

Kun Uusyrityskeskusessa kysyttiin yritykseni kannattavuutta, ojensin pakollisen raapustuksen laskelmista ajatellen, että jos onnistun lisäämään iloa edes yhden ihmisen elämään, eikö toiminta silloin jo ole tarpeeksi kannattavaa? Eihän maailmassa voi olla liikaa iloa! Vuosien varrella omat ajatukset unelma työstä ovat muuttuneet, tärkeää ei ole vain se mitä tekee vaan miten tekee. Mieleeni tulee erään ystäväni unelma, josta me kaikki voisimme lisätä ripauksen omaamme. Hänen unelmansa nimittäin on pyrkiä tekemään asiat rakkaudella, mitä vain tekeekin.

Muutama vuosi sitten kaverini kysyi, miksi ihmeessä opiskelen näyttelijäksi, sillä haluan itse päättää mitä teen mutta näyttelijöitähän ohjataan jatkuvasti. Se oli hyvä kysymys, johon minulla ei ollut vastausta.Välillä kyseenalaistin, haluanko oikeasti olla näyttelijä. Nyt ymmärrän, että haluan olla näyttelijä omalla tavallani, perinteinen ura sotisi liikaa vapauden arvoani vastaan. En osaa edelleenkään määrittää itselleni yhtä titteliä, mutta tarvitseeko edes? Eilen olin näyttelijä, tänään kirjoittaja ja huomenna ehkä jooga-ohjaaja. Luova hullu olisi varmaan kaiken kattava termi.

Kun katsoo omaa, tähänastista seikkailua, vasta jälkeenpäin näkee selkeämmin mutkien ja matkojen merkitykset. Mieleen palaa vanhat uskomukset, epävarmuudet ja pelot, joilla oli täysi potentiaali tuhota innostus. Ja kyllä sitä edelleen pelottaa ja epäilyttää, mutta itsehän on vastuussa siitä, kuinka paljon niille tunteille antaa päätösvaltaa. Jollain hassulla tavalla koen suurempana riskinä olla yrittämättä. On iso helpotus oivaltaa, että jos ei löydä itselleen omannäköistä ammattia tai työpaikkaa, voi sellaisen luoda itse.

Kun elämän suunta on hukassa, on hyvä kysyä itseltään, mitä tekisin, jos voisin tehdä mitä tahansa? Mikä estää minua toteuttamasta haluamaani? Miten päihitän esteen?

Mahdottomasta tehdään jatkuvasti mahdollista. Ihminen on kehittänyt tälle planeetalle kaikenlaista kummallista ja kuussakin on käyty. Esteitä ja tien tukkoja löytyy joka reitiltä, olipa kyseessä sitten moottoritie tai metsäpolku. Luovuutemme on silloin olennaisessa osassa ratkaisujen löytämisessä ja esteiden ylittämisessä. Mustikkametsään on helppo mennä jo tallattuja polkuja pitkin, mutta mustikoita tuskin löytyy. On uskallettava etsiä, jotta voi löytää.

Tulevaisuus on arvaamaton, eikä meidän tarvitse aina tietää mihin olemme matkalla. Tärkeintä on keskittyä tekemään itseä innostavia juttuja tässä hetkessä ja luottaa siihen, että ne kuljettavat meitä oikeaan suuntaan.

By | 2017-12-31T15:32:18+00:00 joulukuu 31st, 2017|Elämä & hyvinvointi|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm
Innostuva seikkailija, näyttelijä ja vastasyntyneen Aloha Spirit Finland yrityksen perustaja, joka on pääroolissa oman elämänsä käsikirjoituksessa.

Jätä kommentti