Alf Rehn: Työpaikan luovin voi olla hiljainen puurtaja

Otteet kirjasta ”Luova laboratorio 15+1 tietä luovuuteen”, innovaation, designin ja johtamisen professori Alf Rehnin tarinasta. Kirja 15+1 luovan suomalaisen tarinasta saatavilla täältä:

Lue 15+1 suomalaisen tarinat luovuudesta

 


 

Ihmiselle, joka on työskennellyt viimeiset viistoista vuotta luovuuden kanssa, luovuus on vähän haastava kysymys. Ja ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen on, että ei kai tätä keskustelua taas.

Ei urheilijakaan pysty määrittelemään yksinkertaisesti, mitä urheilu on. Ehkä ongelma on juuri siinä määritelmässä. Siis määrittelemisen halussa. Kun sä määrittelet mitä luovuus on, niin sä oot välittömästi myös antanut rajat sille, mitä se ei ole. Ja tää on itse luovuuskäsitteen vastaista. Luovuus on se, mikä rikkoo aina itse oman määritelmänsä.

Sen kysymyksenhän voi tietenkin kääntää niin, että mitä me yritetään aikaansaada. Mikä on se toive, mikä me halutaan täyttää sillä, että me aletaan puhumaan luovuudesta? Ja mun koko historia luovuuskäsitteen kanssa on ollut taistelua sen kysymyksen kanssa, miten helppoa on, että luovuuskäsitteestä tulee pelkkä työkalu. Siitä tulee pelkkä ideologinen käsite. Siitä tulee jotain, mikä ei keskustele luovuudesta vaan jostain muusta moraalisesta, eettisestä hyvästä, jota ihminen haluaa ajaa.

Tästä syystä mua on kiinnostanut esimerkiksi se, että miten voidaan ymmärtää luovuutta rikollisuudessa. Luova kidutus. Luovat toiminnot, jotka eivät vaikuta miellyttäviltä tai mukavilta. Luovuuskeskustelun suuri ongelmahan on se, että se on täynnä itsessään erittäin miellyttäviä ihmisiä, joista kaikki tykkää. Silloin se on vaan kivaa ja mukavaa ja kaikille sopivaa. Ja mua on kiinnostanut oikeestaan sen vastakohdat paljon enemmän.

Luovuus on raskasta työtä

Muodintekijät alkaa normaalisti uskomattoman luovina ja päätyy siihen, että ne vaan toistaa vanhoja ideoitaan.

Susta tulee hyvä jossain. Sä rakastut omaan prosessiin. Sä et enää kyseenalaista.

Jos katsotaan vaikka Vivienne Westwoodia. Sä pystyt näkemään selvän kehityksen niistä aikasemmista punk-jutuista, jotka oli aivan sekopäisiä, siihen kypsyneempään Vivienne Westwoodiin, joka leikki koko käsitteen kanssa, leikki leikkausten kanssa ja toi sitä punk-juttua… Mut sit nyt nää Vivienne Westwoodin jutut… Pystyy aika äkkiä tunnistaa, että hän ei edes piirrä niitä enää. Ne on hänen pikkuoravat, jotka tätä tekee. Hänen omat luomuksensa alkaa enemmän ja enemmän olla kaikuja hänen entisestä työstään.

Mä luulen, et kirjailijoissa ja tieteentekijöissä on sama. Kaikki tieteentekijäthän jää kiinni koulukuntaan. Ja myös niin kutsutut luovat ihmiset. Hipsterit, joiden piti olla luovuuden iskujoukko, niin mitä siitä tuli! Siitähän tuli oma parodiansa! Nykyään parta ja vähän homssuiset tatuoinnit on selvin tapa osoittaa, että sä oot shoreditch-klooni. Et mikä on maailman ei-luovin paikka? No Williamsburg tietenkin!

On hirveen helppoa kysyä, et miten sinä uusiudut ja hirveen helppoa lähteä puhumaan tästä uusiutumisesta. Mut mitä ihmiset usein jättää mainitsematta – niin luovuuskirjoissa kuin näissä keskusteluissa – on, et miten kovaa työtä se on. Uusiutuminen on helvetin raskasta! Ja joo, sä voit niinkun, et ”joo mä lähden kerran vuodessa jonnekin, missä mä en oo koskaan matkustanut ennen”. Ei se oo aitoa uusiutumista.

Se aito uusiutuminen on sitä, mitä sä muutat sun päivittäisessä tavassa tehdä ja mitä sä oikeesti muutat sun tavassa ajatella. Totta helvetissä se on raskasta! Siis muutos on kau-he-aa! Luovuus on KAUHEAA!

Mä oon aina sanonut, et me ollaan luovia – ei siks, et me halutaan olla – vaan koska meidän on pakko! Joo, me puhutaan siitä, et mä tykkään luovasta työstä. Mutta se on usein tapa selittää itselle, et minkä takia on heittäytynyt johonkin niin tyhmään, kun yrittää tehdä aidosti luovaa työtä. Koska se on niin raskasta ja niin vaikeaa. Vaikka se tietenkin voi olla antoisaa myöskin.

Innostus voi olla luovuuden suurin vihollinen

Innovaatio on tietenkin se sana, jonka kautta luovuudesta keskustellaan organisaatioissa.

Oon aina sanonut, että on hirveen tärkeää erottaa se, että mistä puhutaan – tästä niin kuin ikonisoinnista, fetisoinnista… Ja se, et mitä aidosti tehdään. Jokainen organisaatiohan puhuu jossain vaiheessa, että meidän pitää löytää nämä innovaatioiden esitaistelijat, nämä ”ambassadors” tai ”evankelistat” tai mitä hienoa sanaa haluaa nyt sit käyttää.

Silloin kaikki näkee sielunsa silmin innostuneita ihmisiä, jotka on liekeissä sen eteen – jotka on lukeneet ne oikeat kirjat ja haluaa tehdä asioita ja näin. Ja hyvä näin. Mut samalla täytyy muistaa, et ei se, et sä oot innostunut jostain tarkoita sitä, et sä oot siinä hyvä. Mä oon ollut hirveän innostunut asioista, joissa mä oon ihan paska! Siis mä oon ollu innostunu taiteesta, mut mussa ei oo mitään taiteellista. Ei se, et mä tykkään taiteesta tarkoita, et mä oon siinä hyvä!

Samaten se, et sä tykkäät innovaatioista ja siitä kivasta pinnasta: et on kivoja semmoja ja aivoriihiä ja haha! Saa tehdä business model canvaseita ja kaikkee sitä hömppää. Eihän se tarkoita, et sä olet oikeesti innovatiivinen. Se tarkoittaa sitä, et sä oot hyvä keskustelmaan ja käyttämään sitä oikeaa diskurssia. Ainakin sitä diskurssia, mikä tänään nähdään oikeaksi.

Samalla ne oikeesti luovat organisaatiossa voi olla niitä hiljaisia – niitä, jotka vaan puurtavat. Niitä, jotka ei oikein edes tykkää ”sininen meri” -strategiahömppäpömpästä. Jotka ei halua mennä mukaan siihen innostusleikkiin. Ei luovuus ja innostus aina ole se sama asia. Ainakaan, että luovuus ja yksinkertaisesti tunnistettavissa oleva innostus ois sama.

Me, jotka työskennellään paljon luovuuden kanssa ehkä tajutaan, et joo joo, on myös niitä tylsiä hetkiä. Mut sit kun me kommunikoidaan tätä, ni hyvin usein, ehkä alitajuisesti, unohdetaan ne pätkät.

Ja sit me kerrotaan ihmisille, että: ”Heeeiii, nyt teiän pitää tulla mukaan tähän fiilistelemään!” Ja kaikkea tätä roskaa, mitä mä en jaksa kuunnella enää tippaakaan, et: ”Nyt me tehdään tätä yhdessä, eiks jeeee ja nyt post-it-noutteja seinille!” ja näin. Ja sit, et mut joo, tää oli vaan pieni osa sitä!

Mut ei me haluta siitä puurtamista vaativasta vaiheesta puhua, et kun sit ihmiset ei ehkä saa tätä innostusta.

Siis mä sanon, että innostus voi olla innovaation suurin vihollinen! Innostus voi olla luovuuden suurin vihollinen.

Organisaatioissa sen näkee jatkuvasti. Sä tulet organisaatioon ja sinne on tuotu kaks tosi vetävää konsulttia ja ne on vetäny PowerPointin ja ne on vetäny hyvän aivoriihen ja kaikki on helvetin liekeissä. Ja sit tullaan siihen, et sit pitäis tehdä jotain. Ni sit niinku: ”Mut ku tää ei oo enää kivaa. Nyt ei natsaa. Nyt ei tahdo, nyt ei halua. Oli paljon hauskempaa, kun me saatiin leikkiä siellä kartanossa ja niinkun olla post-it-noutteja seinillä.”

Tää luovuuspuhe voi jopa vahingoittaa luovuutta organisaatioissa. Jos sä päästät sinne tämmöisen luovuuskonsultin, joka vetää nää ulkokultaiset jutut, niin usein unohdetaan, et se lähettää alitajuisesti tai symbolisesti signaalin, et se, mikä ei kuulu tähän moniväriseen leikkiin, ei olekaan sit luovuutta. Ja sit ihmiset alkaa sanoa asioita, et: ”Joo, mun työhän ei oo luovaa, koska mä en tee mitään muovailuvahalla. Siis mä teen niinku vaan näitä juttuja, et sehän ei oo luovaa, koska se ei oo sen näköistä kuin se konsultti sano.”

Sisäinen turvallisuus lisää luovuutta

Ihmisillä on eri kyky olla luovia riippuen siitä, miten paljon sisäistä turvaa heissä on.

Ihminen, joka ei pelkää mitään, on normaalisti hyvin luova. Tai sitten, paradoksaalisesti kyllä, ihmiset, jotka ovat äärettömän pelokkaita. Siis jotka tulevat luoviksi siksi, että heidän täytyy.

Jotkut ovat toisia luovempia siksi, että he kerta kaikkiaan kokee, että heidän täytyy löytää uusia teitä, koska he pelkää. Toiset taas siksi, et he ovat niin itsessään turvallisia ja itsensä kanssa OK, että he voivat olla.

Mähän olen sanonut itsestäni, et melkein kaikki se, mitä mä olen tehnyt, on lähtenyt yhdestä huomiosta. Musta tuli proffa, kun mä olin 31. Ja mä oon viimeisiä proffia, jotka sai hautakiviviran. Siis et jos mä en kopeloi opiskelijoitani, niin ei mua saa potkittua. Ja ne Luojan kiitos ei oo tarpeeksi hyvännäköisiä. Hahaa, ne rakastaa tota vitsiä!

Ei, mut siis… Hautakivivirka. Mä tajusin, et ei hitto, tämä on oikeesti omituista, et eihän tämmöstä oo olemassakaan! Sä saat aidosti elinikäisen turvallisuuden. Mua ei voi potkia. Ei vaan voi! Mä voin oikeesti olla vaikka kuin huono tahansa tai kuin hullu tahansa ja mua ei voi potkia. Jos mä en tee jotain täysin laitonta, ni mua ei saa potkittua.

Mä tajusin, et tämähän on suuri lahja! Et nyt mun ei oikeesti tarvi pelätä… Tietenkin mä voin pelätä montaa muuta asiaa. Mä voin pelätä lasteni puolesta. Mä voin pelätä sairauksia ja näin. Mut mun ei tartte pelätä sitä, et mun täytyis olla jotain mieltä. Mun ei tartte pelätä sitä, ettenkö mä jotenkin pärjäis ja etteikö lapsilla ois ruokaa kotona.

Se kuukausipalkan tuoma turva on mahdollistanut mun luovuuteni. Mut se ei tarkoita pakollisesti sitä, et jokainen, joka saa sen, tulee luovaksi, koska se sattui mulle ajassa, jolloin mä olin miettinyt tiettyjä asioita, jolloin mä olin hakemassa tiettyjä toisia asioita. Se oli ”confluence of events” enemmän kuin, että kuukausipalkka ergo luova. Ja mä luulen, et meidän täytyy jokaisen luovan ihmisen kanssa etsiä tätä, että mikä on se syy, että mitkä ovat nämä ”confluence of events”.

Picasson elämässä tämä näkyy hyvin selkeesti. Picasso oli aika egoistinen paskiainen, joka sattumoisin löysi itsensä loistavasta kontekstista, jossa oikeesti yritettiin kokeilla uusia asioita ja jossa lähellä oli salliva galleristi. Mikä tarkoitti, et se salliva galleristi, Picasson kilpailuvietti ja tämä yleinen kontekstissa oleva halu kokeilla uutta, loi aivan uudentyyppistä taidetta.

Ei mikään näistä asioista yksinään vaan tämä ”confluence of events”. Ja innovaation historiassa me nähdään sama. Tää idea siitä, että Newton istuu omenapuun alla ja hän saa omenan päähänsä ja välittömästi koko painovoimateoria on luotu, sehän on lasten tarina! Eihän se koskaan tapahdu niin, vaan se tapahtuu monimutkaisen prosessin kautta.

Luovuuden johtaminen on pieniä asioita

Jos haluaa johtajana luoda luovan kulttuurin, niin ensimmäisenä pitää ymmärtää, et se on hyvin hyvin pieniä asioita.

Ja normaalisti se ei ole edes hyviä asioita, vaan se on pahojen asioiden korjaamista. Se on periaatteessa, kuten talkkarina olemista. Et sun pitää jatkuvasti haravoida ja maalata siellä, missä tarvitaan. Pientä korjaamista koko ajan.

Mä alan yhä enemmän olla vakuuttunut siitä, että luovuus ei oo mitään isoa. Se on vaan helvetin monta pientä asiaa. Me halutaan tehdä siitä jotain isoa. ”Tee minusta luo-va!” Siis niin kuin luo-VA! Ei niin kuin: ”Anna minulle luovuutta”, vaan: ”Tee minusta luova”, piste. Ja meillä pitää olla luo-VA projekti. Se on hyvin absoluuttista, se on hyvin suurta.

Kun taas mä näen luovuutta enemmän niissä pienissä, pienissä säädöissä. Ja että luovuus tavallaan syntyy – ei minkään suuren idean kautta, ei minkään innostuksen kautta – vaan hyvin monen pienen asian kautta, jotka sattumoisin toimii yhdessä oikealla tavalla, sekä kitkan että energian kautta. Ja mikä tekee siitä niin vaikean, on se, et se ei oo hallittavissa samalla tavalla kuin esimerkiksi joku projekti on hallittavissa. Se vaatii sitä jatkuvasti töytäisyä, jatkuvasti kyseenalaistamista, jatkuvia ”hetkinen nyt” -kysymyksiä.

Ja suurin osa organisaatioista, suurin osa ihmisistähän haluaa ”Cosmopolitan-luovuutta” – haluaa ne seitsemän kikkaa ja neljä tapaa vietellä luovuudella. Siis tätä me etsitään. Mut mä näen vaan pieniä pieniä pirstaleita. Mulle haukotus kokouksessa on tärkeämpi kuin mikään neronleimaus maailmassa!

Me puhutaan luovuudesta yhtenä asiana, vaikka oikeesti se on kymmenen asiaa. Se on osittain sitä, mitä meillä on aivoissa. Se on sitä, mitä meidän välillämme tapahtuu. Se on, mitä tapahtuu organisaatiotasolla. Kun eri asiat poukkoilevat toisiaan kohtaan. Se on systeemitasolla. Ja ne on kaikki kytköksissä, mutta kaikki erillisiä. Se on miltei mahdoton vangita.

Lue Alf Rehnin tarina kokonaisuudessaan ja 14 muun luovan suomalaisen tekijän, mm. Pirjo Heikkilän, Miki Liukkosen ja Hjallis Harkimon luovuuden salaisuudet:

Lue 15+1 suomalaisen tarinat luovuudesta
By | 2017-10-08T13:07:10+00:00 syyskuu 16th, 2017|Työ & talous|0 Kommenttia

Sisällönluoja:

mm
Luovan Laboratorion 1/2 perustaja. Yrittäjä, kirjailija, ex-juristi, ex-viestintäjohtaja, ex-jalkapalloilija, ex-reppureissaaja, ex-ekspertti monessa erilaisessa asiassa ennen kuin tajusi olevansa enimmäkseen vain aika ex-ynyt ja hämmentynyt koko elämästä. Vähän erakko, vähän nörtti, silti ihan ihmisrakas. Etsii merkityksiä. Tahtoo haltioitua. Usein nauraa.

Jätä kommentti